Ympäristö Ei Tunne Rajoja - näyttelyn Kuvatekstit
Captions for The Environment Knows No
Borders exhibition
18.3 - 17.4.2023
Kuvatekstit suomeksi
VASEN SEINÄ
Kuva 1. Tuhoutuneet talot
Tämä kuva on otettu muslimien pyhän paastokuukauden ramadanin aikana Arihan kaupungissa, Idlibissä. Tareq Abu Ziadin perhe on lopettamassa päivän paastoaan auringonlaskun aikaan oman talonsa raunioissa. Perhe on palannut takaisin päiväksi kotikaupunkiinsa taistelujen ja Syyrian hallituksen sekä sen liittolaisten pommitusten jälkeen.
Joulukuuhun 2014 mennessä Syyriassa oli tuhoutunut 1,3 miljoonaa taloa – noin kolmasosa kaikista asuinrakennuksista. Tuho on tuottanut miljoonia tonneja betonimurskaa, joka saattaa sisältää erilaisia vaarallisia aineita, kuten asbestia, sementtiä, raskasmetalleja, kotitalouskemikaaleja ja palamistuotteita. Kaikilla näillä voi olla haitallisia vaikutuksia ympäristöön, vesivaroihin ja alueen asukkaiden terveyteen, jos niitä ei hävitetä asianmukaisesti. (Valokuva: Aaref WATAD / AFP, toukokuu 2020)
Kuva 2 Lapsi kerää roskia
Lapsi kerää romua myytäväksi talojen raunioista Raqqan kaupungissa sen jälkeen, kun Syyrian demokraattiset joukot (SDF) ottivat kaupungin hallintaansa. Tuhon aiheuttivat Yhdysvaltain liittoutuman lentokoneiden pommitukset Raqqaan ja taistelut Isisin kanssa. Taistelu on vaurioittanut lähes kaikkia kaupungin rakennuksia. (Valokuva: Aboud Hamam, 2018.)
Kuva 3. Rikkoutunut vesilaitos
Sota on vaurioittanut pahoin vesi- ja sanitaatioverkostoa kaikkialla maassa. Vain puolet järjestelmistä toimii kunnolla ja tuottaa 40 prosenttia vähemmän vettä kuin ennen sotaa. Turvallisen juomaveden saanti on haaste miljoonille. Kuvassa miehet tarkastavat vaurioita Raqqan vesilaitoksella. Paikallisten mukaan Syyrian hallituksen joukot kohdistivat laitokseen ilmaiskun, joka katkaisi vedet kaikilta asukkailta vuonna 2014. Raqqa oli Islamilaisen valtion keskus. (Valokuva: Aboud Hamam / Reuters, 2018)
Kuva 4 Lapsia juomassa vesitankista Pohjois-Syyriassa.
Lapsi juo säiliön hanasta, kun muut jonottavat hänen takanaan tulvan vallassa olevalla syyrialaisten pakolaisten leirillä lähellä Killin kylää Luoteis-Idlibin maakunnan pohjoisosassa. Viime vuosina Pohjois-Syyriassa on ollut vakava vesipula ja siitä kärsivät etenkin maan sisäiset pakolaiset. Joillakin pakolaisleireillä puhtaan veden puute on johtanut vakavien ripuleiden, iho-oireiden ja muiden sairauksien huomattavaa kasvuun. (Kuva: Aaref Watad Lehtikuva / AFP, helmikuu 2020)
Kuva 5. Roskankerääjät
Kotiseudultaan siirtymään joutuneet syyrialaiset naiset ja lapset kokoontuvat roska-auton ympärille kaatopaikalla, joka sijaitsee Idlibin maakunnassa pakolaisleirin ulkopuolella. Noin puolet kolmesta miljoonasta ihmisestä, jotka asuivat tuolloin jihadistien hallitsemalla alueella Idlibissä, on paennut kodeistaan muualta Syyriasta. Asianmukaisen jätehuollon puuttuminen johti kaatopaikkojen laajenemiseen, mikä uhkaa myös saastuttaa pohjavesiä. (Kuva: Aaref Watad, tammikuu 2019)
OIKEA SEINÄ/ RIGHT WALL
Kuva 1. Lapsi ja ammukset
Syyrialainen lapsi poseeraa ammuskasan päällä Idlibin maakunnassa keväällä 2021. Kasassa on vaarattomaksi tehtyjä ammuksia metallijätteen romuttamolla. Syyrialainen perhe, joka joutui pakenemaan kotiseuduiltaan vuosia aiemmin, löysi metallinkeräyksestä tavan ansaita. He keräävät ja myyvät romumetallia, mukaan lukien räjähtämättä jääneitä ammuksia ja ammusten hylsyjä koko perheen voimin. (Kuva Aaref Watad / AFP, 2021)
Sodan myrkyllisillä jäännöksillä (TRW) tarkoitetaan yleisesti “myrkyllistä tai radiologista ainetta, joka syntyy sotilaallisesta toiminnasta ja muodostaa vaaran ihmisille ja ekosysteemeille”. TRW:n lähteitä ovat ammuksissa käytettävät räjähteet, ponneaineet, hämäräaineet (kuten valkoinen fosfori) ja metallit (kuten köyhdytetty uraani). Mutta TRW voi syntyä myös esimerkiksi teollisuuden infrastruktuuriin kohdistuvista hyökkäyksistä. TRW:t aiheuttavat monia riskejä siviileille sekä konfliktin aikana että sen jälkeen.
Kuva 2. Perhe oliivipuun alla
Syyrialainen perhe istuu oliivipuun varjossa. Kotiseudultaan pakenemaan joutuneet syyrialaiset kokoontuvat pellolle lähelle pakolaisleiriä jihadistien hallitsemassa pohjoisessa Idlibin maakunnassa toukokuussa 2019. Kymmenet perheet viettivät yötä ohuilla patjoilla tai peitoilla, jotka oli levitetty punaisten mattojen päälle maahan. (Kuva Aaref Watad, 2019)
Väestön siirtyminen uusille alueille aiheuttaa painetta maankäytölle. Käyttöön on välillä pakko ottaa esimerkiksi maatalouskäyttöön tarkoitettua, muuhun rakentamiseen, vedenhankintaan tai jopa luonnonsuojeluun varattua maata, kun muuta tonttimaata ei ole tarjolla.
Kuva 3 Metsäkato
Jopa 20 prosenttia Syyrian metsistä on hävinnyt vuosien 2012 ja 2019 välillä. Suurin syy tähän ovat metsäpalot ja laittomat hakkuut. Metsäpaloja sytytetään sekä tahallisesti, hiilentuotantoa ja maan raivaamista varten, että vahingossa. Vahingossa syntyneet palot liittyvät usein lisääntyneisiin väestöpaineisiin ja vähäisiin palontorjuntaresursseihin. Pahinta metsäkato on maan luoteisilla rannikkoalueilla, jossa väestön määrä on räjähtänyt sisäisen pakolaisuuden myötä. Myös maan taloudelle tärkeitä oliivipuita on tuhottu massiivisia määriä – vuodesta 2018 niitä on tuhottu jopa puoli miljoonaa. (Kuva Aaref Watad.)
Kuva 4 (keskellä ylhäällä). Rikkoutunut öljysäiliö
Vaurioita öljynjalostamolla, jonka tuhosivat aktivistien mukaan Yhdysvaltain johtamat ilmaiskut al-Khabouran kylään Raqqan hallintoalueella lokakuussa 2014. Iso osa Syyrian virallisista öljynjalostamoista ja öljy-infrastruktuurista on tuhoutunut eri osapuolien iskuissa. Se on johtanut paitsi laajoihin öljyvahinkoihin myös saastuttavien epävirallisten ja puoliammattimaisten öljyjalostamoinen kukoistamiseen. (Kuva Aboud Hamam, Reuters, 2014)
Kuva 3 (keskellä alhaalla). Mies öljynjalostamon edessä
Työntekijä poseeraa puoliammattimaisen öljynjalostamolla Koillis-Syyriassa. Taustalla poltetaan öljyjätettä, mikä sylkee ilmaan valtavia liekkejä ja mustia savupilviä. (Kuva Wim Zwijnenburg, 2018)
Kuva 4 (oikealla ylhäällä) Arab
Aleppolainen Arab on yksi valokuvaaja Issa Touman pyörittämien Art Camping -työpajojen osallistujista. Tämän työpajan teemana oli maalata rauhanviestejä eri puolille kaupunkia kaikilla Syyrian kielillä. (Kuva Issa Touma)
Kuva 5. Mies pommitetussa kodissaan
Eläkkeellä oleva professori Walid Hanjro on asunut vuodesta 2016 pommituksissa tuhoutuneen talonsa kellarissa. Hänellä on ollut varaa korjata asunnostaan vain keittiö ja yksi huone. (Kuva Issa Touma.)
Kuva 6. Jalkapallokenttä
Jalkapallokenttä Saint Vartan -kirkon vieressä Damaskoksessa oli raunioista huolimatta aktiivisessa käytössä kesällä 2019. Alue kärsi pahasti taisteluissa vuosina 2012 – 2015. (Kuva Issa Touma)
ESIMERKKI 1: kuvat 1-3
Pieniä ratkaisuja suureen ongelmaan (kuvat: Vanessa Riki)
Libanoninvuorilla, Beirutista koilliseen sijaitsevan Rouisset El Balloutin kunnan väkiluku kasvoi noin kymmenellä prosentilla pakolaisten saapumisen myötä. Kuntaan rakennettiin vuonna 2016 jätteiden lajittelukeskus, seudun ensimmäinen ja ainoa, joka palvelee kolmen kylän, Rwaiset El Baloutin, Hlaliyen ja Mzeraan 5500 asukasta (Kuva 2. jätteen lajittelukeskus pinjamäntymetsän keskellä).
“Aiemmin kuntamme, kuten muidenkin kuntien täällä, jätteet päätyivät ympäristöön ja saastuttivat maaperää sekä pinta – ja pohjavesiä”, kertoo Rouisset El Balloutin pormestari, Fadi Zeidan.
Aloite hankkeelle tuli kunnalta, joka suunnitteli ja rakensi laitoksen YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n tuella. Kunta myös johtaa itsenäisesti laitoksen toimintaa. Jätteet kerätään säännöllisesti kunnan toimesta ja laitoksessa lajitellaan jätteet hävitettäväksi ja kierrätettäväksi. Muovit ja tölkit tiivistetään ja myydään sopiville kauppiaille (Kuva 3. Jäte paketissa). Biojäte kompostoidaan kompostointilinjalla.
Hanke on ollut menestyksekäs pilotti, josta muut kunnat ovat ottaneet mallia. Projekti johti isoon muutokseen alueella sekä ajattelussa että toimintatavoissa jätteen suhteen. Kylä sai opetusta ja ohjausta kierrätyksestä. Laitosta ollaan tultu katsomaan ja sen toimintaa opiskelemaan kouluista ja yliopistolta ympäri Libanonia. Se on ollut loistava esimerkki hankkeesta, jossa on saatu aikaan merkittävä paikallinen muutos varsin pienellä rahallisella panoksella. Koska Libanonin hallitus ei pysty ratkaisemaan kiinteän jätteen ongelmia, ympäröivät kunnat etsivät vastaavia hankkeita.
Fyysisen laitoksen lisäksi järjestettiin tiedotustilaisuuksia lajittelusta ja yhteisöä mobilisoitiin eri tavoin. Ryhmä nuoria miehiä ja naisia koulutettiin antamaan ovelta ovelle -tiedotusta lajittelusta. Lisäksi jaettiin astioita roskien lajittelua varten; orgaaniselle, kierrätettäville sekä muille jätteille.
Tässä hankkeessa kunta palkkaa myös pakolaisia töihin ja antavat heille toimeentulon mahdollisuuksia. Kunta hyötyy pitkällä tähtäimellä, koska laitos toivottavasti pysyy täällä myös Syyrian kriisin jälkeen. Syyrialaiset Saleh (punainen huivi) ja Mostafa (vaalea huivi) ovat saaneet keskuksesta kokopäivätöitä. He saapuivat Libanoniin pakolaisina Syyrian Raqqasta vuonna 2013. (Kuva1. Syyrialaiset töissä jätteenlajitteluksekuksessa)
UNHCR ja muut humanitaariset järjestöt tähtäävätkin tällaisiin hankkeisiin, jossa aloite ja tarve tulee paikallisesta kunnasta. Tällöin yhteistyö sujuu ja projektin tulokset ovat kestäviä.
UNHCR:n vesi- ja energia-asiantuntija Renata Raad toteaa, että Libanonin ongelma ei ole teknisen taidon puute. Kyse on rahasta ja siitä, ettei hallinnollista osaamista ole riittävästi.
“Uskon vakaasti, että ratkaisu olisi oman hallintomme kapasiteetin ja tietotaidon vahvistaminen. Apua on saatu, mutta jos emme saa lisää tukea kansainväliseltä yhteisöltä, maamme murtuu tämän taakan alla,” Raad kertoo.
Mitä enemmän autamme libanonilaisia yhteisöjä, sitä paremmin koko yhteisö kestää. Sosiaalinen yhteenkuuluvuus ja rauhanomainen rinnakkaiselo on erittäin tärkeää pakolaisten ja paikallisten hyvinvoinnille pitkällä tähtäimellä. Kriisi on jo kestänyt näin kauan ja iso osa pakolaisista ei koskaan pääse palamaan kotiseuduilleen.
Libanonin valtio on laskenut, että rahaa kriisin vaikutusten paikkaamiseen on kulunut vuoteen 2017 mennessä yli 18 miljardia dollaria.
ESIMERKKI 3 (Kuvat 5-7):
Innovatiivinen projekti pelasti saastuneen Marjayoun kylän vedenottamon Etelä-Libanonissa (Kuvat: Vanessa Riki)
Menestystarinoitakin löytyy. Libanonin eteläosassa sijaitsevan Marjayoun kylän ainoa kaivo ja pohjavesialue saastui viereisen Marj Al Khokhin noin 800 asukkaan pakolaisleirin jätevesistä. Tilanne saatiin pelastettua rakentamalla poikkeuksellisesti leiriin väliaikainen vesijohto- ja jätevesiverkosto sekä kuusi pienpuhdistamoa. Hankkeen suunnitteli ja toteutti italialainen kansalaisjärjestö CISP (International Committee for the Development of Peoples) ja rahoitti UNICEF.
Eräs perheensä kanssa leirillä asuva keski-ikäinen mies nimeltään Riyad, kuvailee puhtaan veden saatavuuden ja vessojen merkitystä.
“Ennen projektin alkamista meillä oli paljon ongelmia varsinkin sadekaudella. Jätevedet sekoittuivat sadeveteen ja muodostivat telttojen ympärille pahanhajuisia vesilammikoita, jotka houkuttelivat kärpäsiä ja muita hyönteisiä. Kaikki oli mutaista ja opettajat valittivat että lapset olivat likaisia, kun he menivät kouluun. Nyt on parempi, kun on hygieenisemmät ja turvallisemmat olosuhteet, puhtaat käymälät ja jätevedet käsitellään.”
Ensimmäinen kokeellinen jätevedenpuhdistamo koostui kahdesta kymmenentuhannen litran säiliöstä, jotka toimivat sedimentointisäiliöinä. Jäteveden käsittely tapahtuu niissä anaerobisesti ja niissä käsiteltiin vain käymälöistä tulevaa niin sanottua mustaa vettä.
Säiliöistä vesi johdettiin soralla, kivillä ja maaperällä täytettyyn kanavoidulle imeytymisalueelle maanalaisella putkistolla, joka jakoi käsitellyn veden tasaisesti alueelle. Teltoista kerätty niin sanottu harmaa vesi, joka on jätevettä siivouksesta, keittiöistä, suihkuista ja käsienpesusta, johdettiin suoraan imeytysalueelle. Imeytysalueelle istutettiin erityisiä tähän sopivia puita, jotka kuluttavat loput puhdistetun jäteveden ravinteet ja suurimman osan nitraatista, kertoo CIPS insinööri Oussama Kassem (Kuvat 8 ja 9). Muut viisi yksiköä rakennettiin tästä saadun kokemusten perusteella.
Tässäkin projektissa paikallisen yhteisön ja pakolaisten mobilisointi oli olennainen osa hanketta. Tavoitteena oli kouluttaa yhteisö ylläpitämään ja käyttämään koko vesi-, sanitaatio- ja hygieniajärjestelmää itsenäisesti. Hankkeen päätyttyä kunta hoitaa jätehuoltovastuut, mutta ei auta jätevedenpuhdistamoiden kanssa.
Vastuuryhmälle annettiin työkalut järjestelmän korjaamiseen, jos jokin menee rikki. Yksi mies tekee teknisen osan ja noin seitsemän naisen ryhmä valvoo, että järjestelmä toimii hyvällä tavalla.
Yksi valituista naisista on 26-vuotias Manal, joka on kotoisin Syyrian Idlibistä. Hän ja hänen perheensä ovat olleet Libanonissa kuusi vuotta. Manal kertoo, että he pakenivat pommituksia ja hyökkäyksiä ja pelkäsivät lastensa puolesta. Hän uskoo, että Marj Al Khokhin elinolosuhteet ovat hyvät ja turvalliset. Silti hän haluaa palata Syyriaan jonain päivänä (Kuvassa 10 edessä oikealla).
Yksi Manalin tehtävistä on tarkistaa, että naapurusto on puhdas. Hän neuvoo ympäristön siivoamiseen ja kouluttaa yhteisöä siitä, että järjestelmän tukkeutuminen on ongelma kaikille ihmisille, ei vain heille itselleen. Heidät opetettiin puhdistamaan osat ja laittamaan vain vettä viemärijärjestelmään.
ESIMERKKI 3 (Kuvat 8-15):
Jätteisiin hukkuva Ghazzen kaupunki (Kuvat: Vanessa Riki)
Syyrian rajan tuntumassa, Bekaanlaaksossa sijaitsevassa Ghazzehin pikkukaupungissa oli ennen Syyrian konfliktia vain 6500 asukasta. Marraskuuhun 2017 mennessä pikkukaupungin asukasluku on kasvanut yli viisinkertaiseksi: Pormestari Mohamad Hussein Al Majzoub arvioi, että asukkaita olisi jopa 35 000.
Nopea väestönkasvu on aiheuttanut kaaosta muun muassa jätehuollossa.
“Ennen jätettä syntyi kaupungissamme 800 kiloa päivässä, nyt 33 000 kiloa. Emme pysty palvelemaan tällaista ihmismäärää,” Al Majzoub sanoo.
Jätteiden lisäksi huolta aiheuttavat vesi ja sähkö. Viemäriverkosto ei pysty vastaanottamaan viisinkertaisen ihmismäärän synnyttämää jätevettä. Al Majzoub sanoo, että uutta viemäriverkostoa pitäisi rakentaa kilometrikaupalla, jotta nykyisiin tarpeisiin pystyttäisiin vastaamaan. Nyt jätevesi päätyy saastuttamaan maaperää ja pohjavesiä. Aiemmin sähkö ja vesi riittivät kattamaan pikkukaupungin tarpeet. Nyt niistä on pulaa. Selvitäkseen tilanteesta kaupunki joutuu turvautumaan lainarahaan. Lisäksi apua on saatu järjestöiltä.
“Tilanne oli aiemmin todella vaarallinen asukkaille. Kiitos järjestöjen muun muassa vesi- ja energiasektorilla aloittamien hankkeiden, tilanne on onneksi hiukan parempi.”
Puolet Ghazehiin asettuneista syyrialaisista asuu hökkelikylissä kaupungin laidalla. Niiden kylkeen YK:n kehitysohjelma UNDP on hiljattain rakentanut uuden kaatopaikan.
“Uuden kaatopaikan ansiosta saamme nyt kerättyä pahimmat hajut ja nesteet talteen. Rakensimme vartiointisysteemin, jotta voimme kontrolloida sitä, että jätteet kuljetetaan kaatopaikalle asianmukaisesti ja järjestimme mittavan tiedotuskampanjan, jotta asukkaat voisivat minimoida tuottamansa jätteen määrän”, kertoo UNDP:n projektikoordinaattori Mahmud Taleb.
Talebin mukaan seuraava ongelma odottaa kuitenkin aivan nurkan takana. Kun nykyinen kaatopaikka täyttyy, on perustettava jälleen uusi. Pakolaisleirien jätehuollon ja veteen, sanitaatioon ja hygieniaan liittyvien rakenteiden suhteen Libanonissa haasteita aiheuttaa myös se, että leireille ei saa rakentaa pysyviä järjestelmiä.
“Valtio on kieltänyt muun muassa kiinteän jäte- ja veydenhuollon infrastruktuurin rakentamisen leireille. Taustalla on pelko siitä, että pakolaiset jäisivät maahan pysyvästi,” Taleb sanoo.
Projekti on hyvä esimerkki siitä, miten iso vaikutus väkiluvun nopealla kasvulla on. Ilman ulkopuolista apua kaupungin kapasiteetti ei riitä millään vastaamaan tilanteeseen.
Kuva 8. Nainen lasten kanssa teltan edessä
Shamsa, 27, asuu viiden lapsensa kanssa Ghazehin hökkelikylässä. Hän kertoo, että vettä tuodaan leiriin kaksi kertaa viikossa. Salehin mielestä se riittää. Hänen suurin huolensa on se, miten selvitä taas seuraavasta talvesta. Telttakodissa ei ole lattiaa, ja talvisin olot muuttuvat sietämättömän kylmiksi.
Kuva 9. Aurinkopaneeli sähkötolpassa
UNDP on auttaa myös energiaan liittyvissä asioissa ja on rakentanut aurinkoenergialla toimivia katuvaloja Ghazehin kaupunkiin.
Kuvat 10. Leiri kaatopaikan vieressä
Puolet Ghazehin Syyrialaisista pakolaisista asuu epävirallisella leireillä. Yksi pakolaisleiri sijaitsee silminnähden vaarallisen lähellä kaatopaikkaa. Asukkaiden tilanne on kuitenkin hitusen parempi kuin ennen, sillä vanha kaatopaikka on peitetty ja uusi kaatopaikka on asianmukaisesti pohjustettu. Suotovedet kerätään ja vanhan kaatopaikan kaasut johdetaan suodattimen läpi. Jätteiden polttaminen on myös vähentynyt.
Kuvat 11. Perhe ruoanlaittopaikan edessä
Kuva 12. Poika pakolaisleirin aidalla
Kuva 13. Avoin uusi kaatopaikka
Kuva 14. Muovia täynnä oleva oja
Leirin hygieniaolot ovat hyvin välttävät. Vessoja ei ole riittävästi. Jäte on leirillä suuri ongelma ja leirin ympärillä kulkeva oja, joka johtaa viereiseen jokeen on täynnä roskia.
Kuva 15. Uusi kaatopaikka
Uusi kaatopaikka on pohjustettu vedenpitävällä pohjalla ja suotovesien keräysjärjestelmällä.
OSIO 1 – TURKKI – OIKEALTA VASEMMALLE (Kuvat: Vanessa Riki)
Izmirin Basmanen kaupunginosasta Turkissa tuli yksi salakuljetuksen keskuksista, koska se on lähellä merenylityspaikkaa Kreikkaan. Sinne ihmiset saapuivat etsimään keinoja päästä yli – ja usein ostamaan pelastusliivit katukaupasta. Sekä salakuljetukseen että liivikauppaan liittyy paitsi toivoa, niin usein hyväksikäyttöä ja huijausta, paikoin kaikkia yhtä aikaa.
Ne jotka halusivat päästä muualta Eurooppaan, saapuivat itäisen Turkin rannikkokaupunkeihin odottamaan. Monet nukkuivat kaduilla odottaessaan mahdollisuutta ylittää meri tai asuivat missä kykenivät.
Yksi Izmiriin juttuneista oli syyrialainen Yusuf Hamy. Hän oli vuonna 2018 yrittänyt neljä kertaa päästä meren yli Kreikkaan perheineen. Heidän piti ostaa omat pelastusliivinsä salakuljetusmatkaa varten, ja ne hankittiin kaupasta Basmanesta. Hinnat vaihtelivat 50 ja 100 euron välillä, ostamistaan Hamu maksoi 75 euroa kappale.
Perhe oli juuri päättänyt yrittää uudelleen meren yli Kreikkaan, mutta sitten Hamy mursi onnettomuudessa jalkansa, ja he juuttuivat taas Turkkiin. Kun Yusufille selvisi, että perheen ostamat pelastusliivitkin olivat hyödyttömiä, hän totesi kyyneleet silmissään, ettei siellä ole edes väliä.
”Kuolen jo täällä, joten on aivan sama jos kuolen vedessä. Kuolemasta kuolemaan, ei siinä ole eroa. Minun junani on jo mennyt, mutta minulle kaikkein tärkeintä ovat lapseni ja heidän tulevaisuutensa.”
OSIO 2 – KREIKAN SAARISTON RANNAT (Kuvat: Vanessa Riki)
Kreikan Lesboksen saaren rannalta päässä näkyy Turkin rannikko. Kreikan saariston kautta Eurooppaan saapui noin miljoona turvapaikanhakijaa vuosina 2015–2016. Ihmiset eivät tavallisesti saaneet ottaa salakuljetusmatkalla mukaan mitään muuta kuin paperinsa. Heidän rantauduttuaan jälkeen jäivät liivit, kumiveneet, märät vaatteet ja kaikki ylimääräinen – ja ihmisten matka jatkui pakolaiskeskuksiin tai, yhä harvemmin, mantereelle. Se tarkoitti sitä, että rannat olivat vilkkaimpana aikana täynnä liivejä ja kumiveneiden palasia.
OSIO 3 – KREIKAN SAARISTON RANNAT (Kuvat: Vanessa Riki)
Pelastusliivien sisällä olleita materiaaleja Lesboksen rannalla. Salakuljettajat ja katukauppiaan myyvät ihmisille usein kelvottomia liivejä. Aikuisten liiveissä voi olla materiaaleja, jotka pahimmillaan kastuessaan imevät vettä ja upppoavat.
Lapsille on myyty halpoja ilmatäytteisiä liivejä, jotka on tarkoitettu lähinnä uimaan opettelun apuvälineeksi. Keltaisissa lasten liiveissä lukee englanniksi, että niitä saa käyttää vain uimaan opetteluun – ne eivät estä hukkumista.
Parin vuoden päästä saapujien määrän laskettua valtaosa rannoista oli kuitenkin putsattu, paikallisten ja vapaaehtoisten voimin. Vuoden 2017 loppuun mennessä pelastusliivi- ja kumivenejätettä oli kerätty noin 20 000 kuutiometriä, 1000 tonnia. Putsaus oli hidasta käsityötä, sillä monet materiaaleista olivat jumissa rantakivien alla tai vaikeasti saavutettavissa paikoissa.
Kuvissa Lighthouse Relief -järjestön kansainväliset vapaaehtoiset putsaavat rannikkoa kumiveneen palasista ja muusta roskasta, jota rannalta yhä löytyi vuonna 2018. Siinä vaiheessa myös rantautuvien turvapaikanhakijoiden mukana tulevat liivit ja veneet oli alettu kerätä pois heti rantautumisen jälkeen.
Mukana siivoamisessa oli myös 23-vuotias lippalakkipäinen Nawwar, joka pakeni perheineen Syyriasta vuonna 2013. Pitkien vaiheiden jälkeen koko perhe sai oleskeluluvat Ruotsista ja kolme vuotta maassa asuttuaan Nawwar päätti, että haluaa auttaa Kreikassa. Hän saapui vapaaehtoistöihin Lesboksen saarelle ja siivosi rantoja – Niitä rantoja, joille hän oli itsekin aikanaan saapunut.
”Oli outoa palata tänne, mutta tavallaan hyvällä tavalla. Säästin rahaa matkaa varten koko vuoden. Olen iloinen aina kun näen ihmisten tulevan mereltä, yli toiselta puolelta tänne, koska täällä on varmaan turvallisempaa. Mutta samalla tunnen epävarmuutta, koska tiedän että heidät lähetetään paikkaan, jossa heille ei ole paljon toivoa. Olo on siis ristiriitainen”, hän kertoi vuonna 2018.
OSIO 5 PELASTUSLIIVIEN HAUTAUSMAA (Kuvat: Vanessa Riki)
Lesbojen pohjoisosassa sijaitsee niin sanottu pelastusliivien hautausmaa, johon on tuotu tuhannet ja tuhannet pelastusliivit, veneet, vaatteet ja kaikki se, mitä ihmisiltä on jäänyt jälkeen saaren rannoille. Materiaaleja on vaikea hyödyntää, kierrättää ja niiden vieminen pois saarelta olisi kallista. Siksi ne on siivottu rannoilta pois – mutta vain pois näkyvistä, keskelle ei mitään.
OSIO 6 – SAFE PASSAGE (Kuvat: Vanessa Riki)
Rannoilta kerättyjä materiaaleja viedään myös kierrätysprojektien käyttöön. Lesboksen pääkaupungissa Mytilínissä toimiva Safe Passage -järjestö valmistaa muovista ja pelastusliivien paloista uusiotuotteita myyntiin. He tarvitsevat noin 200 pelastusliivia viikossa ompelumateriaaleiksi. Paja työllistää pääosin turvapaikanhakijoita ja pakolaisia.
Afganistanilainen Amir saapui Kreikkaan vuonna 2016. Sen jälkeen hän ansaitsi elantonsa useamman vuoden Safe Passagen työpajalla, jossa tehdään uusiotuotteita samoista materiaaleista, jotka toivat hänet meren yli.
Hänellä itsellään ei tosin ollut varaa ostaa pelastusliivejä, vain paikka kumiveneessä, joka oli niin täynnä että hän kulki koko matkan toinen jalka roikkuen laidan yli meressä.
”Materiaalit muistuttavat minua matkastamme ja siitä, mitä täällä ja koko maailmassa tapahtuu – siirtolaiskriisistä”, hän sanoi vuonna 2018
Myös syyrialainen Mohammed oli päässyt töihin Safe Passage -työpajaan ja valmisteli pelastusliivejä ja muita materiaaleja kierrätykseen. Kuvassa sängyllään istuva Mohammed odotti äitinsä Fatiman kanssa päätöstä vapaaehtoisten pyörittämällä Pikpa-nimisellä leirillä.
“Morian pakolaisleirillä olin joka päivä surullinen, äitini itki koko ajan. Siellä ei putsattu vessoja koskaan, oli kylmä ja tappeluita jatkuvasti. Täällä on aivan erilaista, paikan ihmiset ovat kuin perhe.”
He saapuivat meren yli puuveneessä, jossa oli 64 ihmistä. Muutaman kilometrin matka kesti kuusi tuntia ja Mohammed muistaa vain joutuneensa pelastamaan äitinsä vedestä. Äidillä oli pelastusliivit, hänellä itsellään ei. Nyt myös Mohammed tekee töitä niiden materiaalien kanssa, jotka toivat heidät meren yli.
“Rankinta on, kun näen pieniä pelastusliivejä”, hän sanoo hiljaa.
OSIO 7 UUSI ELÄMÄ? – VASEN REUNA (Kuvat: Vanessa Riki)
Pelastusliiveistä ja kumivenejäämistä tehdyt kassit lentävät asiakkaille, useimmiten Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Ne tarvitsevat vain postimerkin pakettiin. Toisin kuin ne ihmiset, jotka liivit saarelle kantoivat.
KUVA 1:
“Moria no good, toilet no good, dush [shower] no good”, oli ehkä yleisin kommentti, jonka Morian pakolaisleirin kulmilla kuuli. Sanitaatio on pakolaisleireillä tavallinen ongelma, mutta Kreikan suurimmalla saaristoleirillä Lesboksella se oli pahamaineisen huono. Erään pitkään pakolaisleirien sanitaation kanssa työskennelleen ammattilaisen mukaan kun hän saapui leirille töihin, tilanne oli karmein hänen koskaan näkemänsä. Paikkaa on kutsuttu jopa maailman pahimmaksi pakolaisleiriksi. (Kuva: Reza Adib)
KUVA 2:
Ympäristölle leirien surkea tilanne tarkoitti paikallista saastumista ja riskiä siitä, että kapasiteetiltaan riittämättömät viemäriverkostot vuotavat yli. Asukkaille se toi iho-oireita, ripulia, hajuhaittoja ja jokapäiväisiä vaikeuksia puhdistautua. Lääkärit ilman rajoja -järjestön mukaan olot vaikuttivat rajusti leirillä asuvien terveyteen ja hyvinvointiin. Sen lastenklinikalle tulevilla suurin osa vaivoista liittyivät surkeaan sanitaatioon ja kylmiin asuinoloihin teltoissa ja konteissa. Tilanne ei ollut paljon parempi muillakaan hotspot-leireillä saaristossa. Monet pitävät saariston leirien surkeita oloja tarkoituksellisena pelotteena mantereelle pyrkiville. (Kuva: Vanessa Riki)
KUVA 3:
Morian leiri paloi täysin syksyllä 2020. Palo ei ollut ensimmäinen, sekä tahattomia että tahallisia – myös asukkaiden kuolemiin – johtaneita paloja oli ollut useita. Leirillä monet keräsivät ja kaatoivat lähialueelta ruoanlaittoon ja lämmitykseen puita, koska muuta mahdollisuutta ei ollut. Se aiheutti paitsi paloriskin, myös hengitystieoireita – sekä haasteita paikalliselle ympäristölle ja oliivipuille, jotka kasvavat takaisin erittäin hitaasti. Kun Morian leiri paloi, uudelle pelkistä teltoista koostuvalle leirille joutui talveksi sadetta ja kylmää pitämään noin 8000 ihmistä. (Kuva: Reza Adib)
KUVA 4:
Pakistanilaiset Naym, Rasil, Maiz, Dildar ja Waqar asuivat vuonna 2018 Ateenassa vallatussa toimistorakennuksessa kymmenien muiden kanssa. Vessat vuotivat ja ovesta pääsi juuri sisään. Rähjäisessä talossa olot ovat silti paremmat kuin kadulla, jonne monet siirtolaiset ja jopa turvapaikan saaneet saattavat päätyä. Valtaajat ovat omalta osaltaan pyrkineet paitsi tarjoamaan käytännön ratkaisuja asunto-ongelmaan, myös tarjoamaan vaihtoehtoja ihmisten eristämiselle ja leiriyttämiselle. Olemassaolevan infrastruktuurin hyödyntäminen parantaisi paitsi ihmisten oloja myös säästäisi ympäristöä, kun sanitaatio, lämmitys ja muut järjestelmät olisivat jo paikoillaan.
”Kaikki Kreikan 60 000 pakolaista mahtuisivat vaikka jo 5 miljoonan ihmisen Ateenaan vaikeuksitta. Kaupungissa, jossa on 4000 tyhjää julkista rakennusta, ihmiset voitaisiin hyvinkin asuttaa toisella tavalla, eikä tarvetta karmeille leireille olisi”, sanoi aktivisti Nasim L. vuonna 2018.
Hänen mukaansa Ateenassa oli parhaimmillaan vuosina 2016-2017 yhteensä 18 taloa vallattuna turvapaikanhakijoiden asuttamiseksi, ja niissä asui jopa 2500 ihmistä. Sittemmin iso osa niistä on häädetty tai lopettanut toimintansa.
KUVA 5:
Vapaaehtoisia Hotel City Plazan aulassa. City Plaza oli ehkä tunnetuin pakolaisten asuttamiseen vallattu talo Ateenassa. Entisessä hotellissa asui vuosien aikana yli 2500, ihmistä, noin 350 kerrallaan, yli kymmenestä eri maasta. Hotelli vallattiin vuonna 2016, kuukausi sen jälkeen, kun EU ja Turkki sopivat siirtolaissopimuksen ja maa tiukensi politiikkaansa, jonka takia kymmenet tuhannet läpikulkumatkalla olleet siirtolaiset juuttuivat Kreikkaan täysille leireille, kaduille ja telttoihin. Vapaaehtoisten ja asukkaiden pyörittämä City Plaza suljettiin vuonna 2019.
KUVA 6:
Irakin kurdistanista paennut Nasser puutarhassaan. Yksi Nasserin ja hänen vaimonsa viidestä lapsesta on autistinen ja he olivat onnekkaita Lesboksen turvapaikanhakijoiden joukossa: perhe pääsi Morian kaaoksesta haavoittuville ryhmille tarkoitetulle Pikpan leirille, jota pyörittivät vapaaehtoiset entisen leirikeskuksen tiloissa. He asuivat puiden katveessa pienessä puutalossa.
“Moria oli kuin Irak, sota-alue”, sanoo Nasser. Pikpalla hän kertoi olevansa oloihin tyytyväinen, lapset pääsivät kouluun ja iloa toi myös oma puutarha, jossa hän kasvatti yrttejä ja kurkkua.
Kahdeksan vuotta toimineella leirillä panostettiin asukkaiden inhimillisiin oloihin ja samalla myös ympäristönäkökulmiin, kuten toimivan sanitaation ja kierrätyksen järjestämiseen. Lokakuussa 2020 poliisit häätivät toimijat, tyhjensivät leirin ja siirsivät asukkaat toisille pakolaisleireille. Nasser perheineen oli päässyt silloin jo mantereelle. (Kuva: Vanessa Riki)
KUVA 7:
Lapset pelaavat jalkapalloa Kara Tepen pakolaisleirillä Lesboksen saarella. Leirille siirrettiin Morian leiriltä haavoittuvaisempia turvapaikanhakijoita, mutta tulijoita Morialta olisi aina ollut enemmän kuin paikkoja, joita oli vain muutama sata. Suhteessa ylikansoitettuun Moriaan leiri oli toimiva: lämmitetyt kontit, riittävä puhdas vesi ja vessat sekä jätehuolto. Keväällä 2021 Kreikan hallitus kuitenkin päätti sulkea myös Kara Tepen. Morian palon jälkeen perustettiin toinen myös Kara Tepeksi nimetty leiri – paikka, jonne tuhansia ihmisiä asutettiin jatkuvasti tulviviin telttoihin meren lähelle. (Kuva: Vanessa Riki)
KUVAT 8-10:
Manner-Kreikassa leirit toimivat ainakin teknisesti saariston leirejä paremmin. Niihin ihmiset saapuivat yleensä saatuaan vihdoin siirron pois saarten hotspoteista. Kuvissa olevat Ristonan ja Schiston leireillä mantereella asuvat eivät pitäneet leirin asuinoloja sinällään ongelmana vuonna 2018 asukasmäärien ollessa kohtuullisia – useimmille oli pesupaikat, riittävästi vessoja, invavessat, pesukoneet ja joillain asukkailla oli valtavia vihreitä puutarhoja konttielämää piristämässä.
Mantereella vesi- ja sanitaatiotilanne oli radikaalisti saaristoleirejä parempi, osin koska pysyviä rakenteita ei vältetty. Ritsonan leirille oli rakennettu jopa käänteisosmoosilaite veden puhdistamiseen. Poliittiset päätökset ja koronapandemia ovat kuitenkin tehneet oloista näissäkin vaikeammat. Pandemian levittyä muun muassa huonot eristysolot – joissa eristetyt saattoivat jäädä ilman vettä, pesumahdollisuuksia tai jopa ruokaa – aiheuttivat mielenosoituksia. Tänä vuonna Ritsonaa alettiin ympäröidä kolmemetrisellä betonimuureilla ja asukkaiden kulkua valvoa tiukasti. (Kuvat: Vanessa Riki)
VASEMMALLA (kuvat: Vanessa Riki)
PAIKALLISHALLINNOT PAINIVAT KASVAVAN JÄTEONGELMAN KANSSA
Kasvanut pakolaisten määrä näkyy Turkissa jäteveden, yhdyskunta- ja sairaalajätteen lisääntymisenä. Laittomien kaatopaikkojen lisääntyminen on iso riski ympäristölle ja vesivaroille. Lisäksi lisääntynyt näkyvä roskaaminen asuinympäristössä saattaa aiheuttaa myös kitkaa paikalisten kanssa. Erityisesti paikallishallinnolle, lisääntynyt jätemäärä merkitsee valtavia haasteita jätteiden kuljetukselle, käsittelylle ja loppusijoitukselle.
Gaziantepin 2,2 miljoonan asukkaan kaupunkiin muutti noin viiden vuoden sisällä (2013-2018) 550 000 Syyrian pakolaista ja jätteen vuosittainen määrä kolminkertaistui. Vuonna 2018 määrä oli 650 000 tonnia, 100 000 tonnia enemmän kuin edellisenä vuonna. Normaali kasvu olisi ollut noin 30 000 tonnia, toteaa Gaziantepin kunnan ympäristöinsinööri Gökhan Yaman. Tämän odotettiin toteutuvan vasta vuonna 2028 ja kaupunki on joutunut rakentamaan uusia kaatopaikkoja suunniteltua aiemmin.
Yaman kertoo, että he ovat käyttäneet 70 miljoonaa Turkin liiraa ympäristövaikutusten vähentämiseen ja ympäristöpalvelujen parantamiseen, jätteensiirtoasemiin, jätevesi- ja jätteenkäsittelylaitoksiin sekä kaatopaikkoihin.
”Pelkästään jätehuoltoon olemme käyttäneet 30 miljoonaa TL vuosina 2015–2018”, Yaman kertoo.
Näillä rahoilla he rakensivat vuonna 2018 kaksi uutta kaatopaikkaa, jotka alun perin suunnittelivat rakentavansa vuoteen 2025 mennessä. Kohteet rakennettiin nykyaikaisella tekniikalla, keräysjärjestelmällä ja suotoveden käsittelyllä.
Gaziantepin vanha kaatopaikkaa uudistettiin muun muassa kaasunkeräyksellä. Tästä saadut kaatopaikkakaasut hyödynnetään energiaksi. Noin 16 000 kotia saa tästä sähköä. Uusi kaatopaikka on valmis käyttöönottoon (Kuvissa 1-4).
OIKEALLA (Kuvat: Vanessa Riki)
KUNNOLLISEN ASUNNON LÖYTÄMINEN ON VAIKEAA
YK:n pakolaisjärjestön mukaan 2019 noin 98 prosenttia Turkissa asuvista syyrialaispakolaisista asui kaupungeissa, kaupunkien lähialueilla tai maaseudulla, vain loput pari prosenttia asuvat väliaikaisissa majoituskeskuksissa.
Kilis ja Gaziantep sijaitsevat lähellä Syyrian rajaa. Gaziantepin kaupungissa asuu 428 779 syyrialaista pakolaista. Tilastojen mukaan Gaziantepin väkiluku oli 799 558 vuonna 2012 ja vuoden 2023 ennusteen mukaan 2 257 278 asukasta. Kilisin kaupungissa 50% kaupungin asukkaista on pakolaisia. Luvut auttavat ehkä ymmärtämään, kuinka suuri haaste on.
Kilisin ja Gaziantepin kaltaisissa kaupungeissa syyrialaisten pakolaisten määrä on ollut suuri haaste kunnille. Kaupunkipakolaiset kohtaavat suuria vaikeuksia asuntotarpeidensa ja terveyden suhteen.
Kuva 1 Perhe Kilisin kaupungissa (ylärivi vasen)
Kilisin laitamilta löytyy kaksikerroksinen, keskeneräinen rakennus, joka alakerta muistuttaa lähinnä varastotilaa. Siellä asuu Alepposta paennut viiden hengen perhe, äiti, isä ja kolme pientä lasta. Nuorimmainen on vasta neljä kuukautta vanha.
Perheen isä on saanut töitä kaupasta, mutta vaimo hoitaa lapsia kotona. Mies on töissä, mutta rahat eivät riitä ja he ovat joutuneet lainaamaan rahaa. Nainen osaa lukea, mies ei. Kumpikaan heistä ei osaa puhua turkkia. Niinpä avun saaminen, sen hakeminen tai omien oikeuksiensa tietäminen on hyvin vaikeaa.
Asuintilaa lämmittää seinän viereen sijoitettu kamina. Ilmassa on kitkerä katku. Perheellä ei ole varaa ostaa kivihiiltä, niinpä kaminassa on poltettu sen sijaan roskia ja pahvia. Tästä johtuen perheen isä on sairastunut astmaan. Perheen ”keittiö” on rakennettu levyistä, muovikoreista, kaasuhellasta ja jääkaapista. Muovipressut toimivat väliseininä. Asumuksen ainoa vesipiste on vessassa.
“Elämä on rankkaa”, toteaa nainen. “Jos me emme pysty elämään kunniallista elämää täällä Turkissa, toivon voivamme muuttaa Eurooppaan”.
Kuva 2 Perhe Kilisin kaupungissa (ylärivi keskellä)
Entinen Syyrian vapaan armeijan sotilas asuu niin ikään Kilisin laitamilla, aivan Syyrian rajalla. Miehen jalka vammautui Homsiin kohdistuneessa kemiallisten aseiden iskussa. Jalka on leikattu useampaan otteeseen sekä Syyriassa että Turkissa, mutta tästä huolimatta se jouduttiin amputoimaan polvesta alaspäin. Nyt hän käyttää proteesia.
Myös miehen tyttären jalat vammautuivat kemiallisessa iskussa.
Mies on rekisteröitynyt Syyrian pakolainen, mikä takaa hänelle ilmaisen terveydenhoidon ja lääkkeet. Hänellä on kuitenkin ollut vaikeuksia saada vammaisen pakolaisen status, joka toisi hänelle hänen työkyvyttömyytensä vuoksi suuremman rahallisen tuen.
Kuva 3. Perhe Gaziantepissä (ylärivi oikealla)
Aleppon maaseudulta paennut, viisihenkinen AbdAlslamin perhe asuu Gaziantepin reunamilla. Talon kellarissa sijaitseva koti, jossa on kaksi huonetta, keittiö ja wc, on heille järjestyksessään jo neljäs muutaman vuoden sisään. Syyrian pakolaisten virta Turkkiin on aiheuttanut pulan asunnoista. Samalla asuntojen vuokrat ovat kaksinkertaistuneet. Niinpä hyvää ja halpaa asuntoa on vaikeaa löytää.
Yhdistetyssä makuu- ja olohuoneessa on matot lattialla ja seinän vierustalla olevat patjat toimivat päivisin sohvina ja öisin sänkyinä. Toinen huone toimii vierashuoneena. Huoneiston eteiseen on viritetty keinu lapsille. Vanhin poika tekee läksyjä, tyttö on juuri keinunut hetken. Nuorin poika viettää vielä paljon aikaa äitinsä sylissä.
Koko Abdalslamin perhe on saanut keuhko-oireita kivihiilikaminan savuista, siitä huolimatta, että he ovat käyttäneet kalleinta ja parasta mahdollista kivihiiltä. Perheen pikkupoika poltti lisäksi kätensä kaminan kylkeen. Isä suunnittelee, että he muuttavat sähkölämmitteiseen taloon, heti kun heillä vain on varaa siihen.
Perheen isä työskenteli Syyriassa asianajajana ja äiti arabian kielen opettajana. Nyt mies työskentelee syyrialaisen omistamalla vaatetehtaalla asiakaspalvelijana, vaimo etsii epätoivoisesti töitä. He elävät pitkälti Turkin valtion avustusten turvin.
“Syyriassa eläisin kuin kuningas sillä rahalla, mitä meillä menee elinkustannuksiin täällä Turkissa”, toteaa perheen isä, Bashar Abdalslam.
Kuva 4. Öncüpinarin pakolaisleiri, Kilis (keskirivi vasen)
Kilisin Oncüpinarin leirillä on viisi eri koulua; esikoulu, peruskoulu sekä lukio. Kouluissa on niin paljon oppilaita, että oppilaat opiskelevat kahdessa vuorossa, tytöt käyvät koulua aamupäivällä, pojat iltapäivällä. Peruskoulu on kaksikerroksinen ja sen ensimmäisessä kerroksessa opiskelevat esikouluikäiset lapset.
Koululaisille opetetaan varsinaisten aineiden lisäksi leiriolosuhteissa asuville tärkeitä asioita, kuten käsien pesua sekä terveys- ja hygieniaoppia.
Leirillä on myös oma keskus vammaisille ja autistisille lapsille. Siellä opetetaan muun muassa lukemista, kirjoittamista, laulua ja kuvaamataitoa.
Kuva 5. Izmir Basmane (keskirivi keskellä)
Länsi-Turkissa sijaitseva Izmir toimi aiemmin ”ovena Eurooppaan” monelle Syyrian pakolaiselle. Izmir on Turkin yksi suurista Syyrian pakolaisten keskittymistä. Basmanen pahamaineisessa kaupunginosassa asuu runsaasti pakolaisia sekä pakolaisia laittomasti salakuljettavia tahoja.
Väärennettyjä ja huonolaatuisia pelastusliivejä myytiin edelleen kaupoissa vuonna 2019.
Moni Turkissa asuva pakolainen taistelee toimeentulonsa kanssa. Asuntoja ei riitä kaikille. Tai siihen ei ole varaa. Lisäksi asuntojen hinnat ovat nousseet jyrkästi kaupungeissa, joihin on muuttanut paljon Syyrian pakolaisia. Kilpailu asumiskelpoisista kodeista on kova. Vähävaraiset syyrialaiset päätyvät kaupunginosiin ja asuntoihin, joissa turkkilaiset eivät halua enää asua.
Monet joutuvat jakamaan asunnon useamman perheen kesken. Toiset asuvat keskeneräisissä rakennuksissa, kaupoissa, autotalleissa, kellareissa tai itse kyhätyissä suojissa.
Jos vessan joutuu jakamaan monien kanssa tai sitä ei ole, tai puhdasta vettä ei ole saatavilla, se altistaa monille sairauksille, kuten ripulille.
Kuva 6. Öncüpinarin pakolaisleiri, Kilis (keskirivi oikealla)
Kilisin Öncüpinarin pakolaisleiri on ollut Turkin mallileiri monessa suhteessa. Kaikki leirillä näyttää erittäin siistiltä ja hyvin järjestetyltä.
Kilisin Öncüpinarin pakolaisleirissä oli vuonna 2019 yhteensä 3099 konttia. Yhdessä kontissa asuu keskimäärin neljä henkeä. Haastattelun aikoihin leirillä asui 9855 henkeä, joista 60 % oli alle 18-vuotiaita.
Konteissa on olohuone, keittiö, suihku ja vessa ja niihin tulee juokseva vesi ja sähköt.
Leirin uudessa osassa on konttikoteja kahdessa kerroksessa. Vastapestyä pyykkiä roikkuu lähes jokaisen kodin edustalla. Leirin alueen tiet ovat kivipäällysteisiä. Kujia valaisee katulamput.
Turkin viimeiset, jäljellä olevat leirit ovat konttileirejä. Niissä pakolaiset saavat kuukausittaisen tuen valtiolta, konteissa on omat suihkut ja vessat ja juotavana on puhdasta vettä.
Pakolaiset saavat myös ilmaisen terveydenhoidon ja lääkkeet. Leireillä on lääkäreitä ja sairaanhoitajia.
Kuva 8. Izmirin Pahvinkerääjät (alarivi vasen)
Moni Syyrian pakolainen suuntasi kulkunsa Länsi-Turkin Izmiriin siinä toivossa, että he pääsisivät sieltä veneellä Kreikkaan ja sitä kautta muualle Eurooppaan. Suuri osa Izmirissä edelleen asuvista syyrialaisista on yrittänyt ainakin kerran veneellä meren yli Kreikkaan. Matkan epäonnistuttua he ovat jääneet Izmiriin “toistaiseksi”, miettimään ja katsomaan, mitä seuraavaksi.
Izmirissä noin kolmasosa Syyrian pakolaisista asuu siellä laittomasti, ilman virallista pakolaisstatusta. Kielitaidottomina ja erityisesti rekisteröimättöminä heidän on lähes mahdotonta saada kunnollista työtä elättääkseen itsensä.
Niinpä Syyrian pakolaiset tekevät lähes mitä tahansa työtä, mitä käsiinsä saavat.
Izmirin kaduilla roskia ja pahvia keräävät ja niitä eteenpäin myyvät pakolaiset ovat tuttu näky.
Nämä kaksi miestä sanoivat nimikseen ”Mahmud” ja ”Ahmad”, mutta nimet ovat todennäköisesti keksittyjä.
7. Perhe Istanbulissa (alarivi keskellä)
Alepposta Turkkiin paennut perhe asettui asumaan Istanbulin esikaupunkialueelle. Perheen poika, Nasser, 21, tuli Turkkiin yksin ollessaan ainoastaan 16-vuotias. Leskeksi jäänyt äiti Emira, 44, hänen kaksi tytärtään ja vävy seurasivat perässä pari vuotta myöhemmin, sen jälkeen kun heidän talonsa Aleppossa pommitettiin maan tasalle.
Nasser työskenteli aluksi vaatetehtaalla, jossa hän nukkui housunnappeja valmistavan koneen vieressä. Hän sai palkkaa 800 Turkin liiraa (73 €) kuukaudessa. Nykyisessä työssään hän ansaitsee 2000 TL (180 €) kuukaudessa.
Kuusihenkisen perheen elanto on tiukilla, sillä Nasser on perheen ainoa elättäjä, eivätkä he saa Turkin valtiolta tarpeeksi tukiaisia. Pikkupoika, Abdul, 1,5 vuotta, on perheen tyttären ja vävyn Alin, 23, poika. Alin selkä on vammautunut niin, että hän ei kykene tekemään töitä.
Abulille odotettiin haastattelun aikana pikkusisarusta.
Kun perheen äidiltä, Emiralta, kysytään, mikä on hänen unelmansa, hän liikuttuu kyyneliin.
“Tunnen itseni onnelliseksi ja kunnioitetuksi, sillä kukaan ei ole kysynyt minulta tällaista kysymystä pitkään pitkään aikaan.”
Sen jälkeen Emira sanoo, että hänellä ei ole unelmaa, mutta hänellä on toive: “Toivon, että seuraava sukupolvi ei tule koskaan kokemaan samanlaista kohtaloa, kuin me. Ei kokemaan sotaa, eikä kokemaan sitä, minkälaista on tulla kohdelluksi huonosti oman uskontonsa takia.”
Kuva 9. Baarinpitäjä Istanbulin lähiössä (alarivi oikealla)
Istanbulin esikaupunkialueella asuva Saleh AlSaleh, 35, on kotoisin Aleppon pohjoispuolelta. Hän tuli Turkkiin salakuljettajien avustamana Libyasta.
AlSaleh työskenteli aluksi kenkätehtaassa, sillä hän on alkuperäiseltä ammatiltaan suutari. Saatuaan kerättyä hieman säästöjä, hän toi Turkkiin myös perheensä. Hänellä on vaimo ja neljä lasta. Saleh puhuu turkin kieltä, joten hän on työskennellyt aiemmin myös arabian kielen tulkkina turkkilaisessa sairaalassa sekä hotellissa. Kuvan ottamisen aikana hän oli juuri perustanut baarin ja paikka oli juuri avattu. Kuvassa yksi hänen pojistaan pelaa tietokoneella.
Baari sijaitsee alueella, jossa asuu runsaasti syyrialaisia. Saleh kertoo, että hänen vanhassa kotikylässä asui ainoastaan 7000 ihmistä ja heistä 300 asuu nyt samalla alueella, jossa hänen baarinsa sijaitsee. Saleh suhtautuu tulevaisuuteensa luottavaisesti.
“Oman bisneksen pitäminen tietää epävarmaa rahantuloa, mutta ainakin olen oman itseni pomo. Se on paljon mukavampaa, kuin muille työskenteleminen, enkä tule silloin väärin kohdelluksi.”
VASEN SEINÄ (kuvat: Vanessa Riki)
Syyrian kriisin välittömien kustannusten Jordanialle vuodesta 2011 lähtien on laskettu olevan vuonna 2022 noin 11 miljardia dollaria. Luku kattaa koulutuksen, terveydenhuollon sekä vesi-, energia-, sanitaatio- ja muiden palvelujen kustannukset.
Syyrian pakolaiset eivät luoneet Jordanian vesipulaa. Mutta tilanne on pahentunut kriisin seurauksena ja se on paljastanut Jordanian vesi-infrastruktuurin puutteet ja huonon hallinnan.
Veden kokonaiskysyntä on kasvanut maan pohjoisosissa jopa 40 %. Veden jakelu on paikoin vähentynyt kerran viikosta vain kertaan neljässä viikossa. On laskettu, että veden tarve ja jäteveden tuotanto lähes kaksinkertaistuu vuoteen 2045 mennessä, jos kaikki syyrialaiset pakolaiset jäävät Jordaniaan.
Jordanian hallituksella on ongelma, koska tarvittavat investoinnit tulevien tarpeiden täyttämiseksi ovat aivan liian suuria. Ja investoinnit pitäisi toteuttaa välittömästi. Jos nykyiset vesihuoltokäytännöt pysyvät käytännössä ennallaan, monet pohjavesivarat katoavat pian: joko kuivuvat, muuttuvat liian suolaisiksi tai saastuvat.
Kuva 1. Pääkaupunki Amman
Noin 83 % Syyrian pakolaisista Jordaniassa asuu kaupungeissa ja näistä 28% pääkaupungissa Ammanissa. 17 % pakolaisista asuu kolmessa virallisessa leirissä: Zaatari, Azraq, Emirati Jordanian Camp. Sekä nopea väestönkasvu kaupungeissa että koronakriisi ovat kasvattaneet vedenkulutusta. Pakolaiskriisiin sopeutuminen kohdistuu Jordaniassa erityisesti kaupunkeihin, kuten muissakin maissa.
Tällä hetkellä Jordaniassa yli 94 prosenttia väestöstä asuu alueilla jotka on kytketty vedenjakeluverkkoon. Vettä on kuitenkin usein saatavilla vain kerran viikossa kaupunkialueilla ja harvemmin kuin kerran kahdessa viikossa maaseudulla.
Viime vuosien ankarat kuivuudet ovat pahentaneet Jordanian vesipulaa siinä määrin, että maan uusiutuvat vesivarat pystyvät kattamaan vain noin puolet tarpeesta. Esimerkiksi Jordanian vesi- ja kasteluministeriön mukaan viime talven 2020 sadekausi tuotti vain 60 prosenttia keskimääräisestä vuotuisesta sademäärästä.
Jordanian 12 pohjavesialueesta 10 ylipumpataan, mikä tarkoittaa, että pohjavettä pumpataan noin kaksi kertaa nopeammin kuin se täydentyy. Vesivaje voi tänä vuonna nousta noin 15 miljoonaan kuutiometriin ja veden säästämiseen tähtäävät toimenpiteet tulevat entistä tärkeämmiksi. On arvioitu, että ilman mitään toimenpiteitä vuoteen 2100 mennessä joillakin kotitalouksilla on käytössään alle 40 litraa vettä henkeä kohden päivässä Pienituloiset tulevat kärsimään tilanteesta eniten.
Kuva 2. Jordanian ruokakori
Jordania käyttää 45-60% vesivaroistaan maatalouden tarpeisiin. Suurimmassa osa Jordaniaa sateita tulee alle 50 mm vuodessa. Ruokaa pystytään viljelemään vain muutamissa osissa maata, vuoristoisilla alueilla sekä Jordaninlaaksossa.
Jordaninlaakso on maan tärkeintä maatalousaluetta, ja on perinteisesti käyttänyt Jordanjoen vettä kasteluun. Sekä sateen, että joen vesimäärät ovat vähentyneet merkittävästi, mikä uhkaa ruuan tuotantoa alueella. Jordanjoen virtaama on enää alle 10 prosenttia sen historiallisesta keskiarvosta. Tämä johtaa valtavaan epävarmuuteen sekä yksittäisen viljelijän toimeentulon, että maan ruokaturvan suhteen. Tilanne tarkoittaa myös, että perinteiset viljelykasvit ja viljelytavat eivät välttämättä ole enää alueelle soveltuvia.
Kuva 3. Kuoleva meri
Kuihtuvasta Jordanjoesta pääsosin vetensä saavan Kuolleenmeren suolapitoisuus on noin 34 prosenttia. Meren vedenpinta laskee jopa metrin vuodessa ja rantaviiva vetäytyy vielä enemmän rapauttaen rakenteita ja vaikeuttaen vesistön virkistyskäyttöä. Kuolleenmeren, kuten Jordanian valtion ainoa toivo turvata vedensaanti tulevaisuudessa on huiman RED-DEAD-vesiprojektin onnistuminen. Projektissa joka on tarkoitus toteuttaa yhteistyössä Israelin kanssa pumpattaisiin desalinoitua vettä Punaisestamerestä maan halki Kuolleeseenmereen sekä molempien maiden kaupunkien käyttöön.
OIKEA SEINÄ (kuvat: Vanessa Riki)
Kuva 1. Tankkiauto Zaatarin pakolaisleirillä (ylärivi vasen)
Siitä lähtien, kun leiri syntyi erämaahan lähellä Syyrian rajaa 2012, Zaatarin kymmenet tuhannet asukkaat ovat kamppailleet saadakseen tarpeeksi vettä joka päivä. Aluksi kaikki vesi jaettiin tankkiautoilla, ja asukkaat joutuivat hakemaan vettä yhteisiltä vesipisteiltä vesikanistereilla ja kantamaan ne koteihinsa. Vuonna 2019 leirille saatiin vihdoin valmiiksi vesi- ja sanitaatiojärjestelmät. Juomakelpoista vettä tulee kotiin asti päivittäin noin 35-60 litraa per asukas. Unicef ja Jordanian vesiministeriö rakensivat järjestelmän vaiheittain seitsemässä vuodessa ja investoinnin kokonaismäärä oli 61 miljoonaa dollaria.
Sanitaatiojärjestelmän ansiosta vesirekkojen määrä putosi noin 65:stä vain kahdeksaan päivässä ja kaikki jätevesi on viemäröity. Rekkaliikenteen väheneminen vähensi merkittävästi myös liikenneonnettomuuksien riskiä leirillä. Kuvassa vesitankkiautoa tankataan Zaatarin leirillä vuonna 2017.
Kuva 2. Poika hakemassa vettä (ylärivi keskellä)
Vuonna 2021 Jordanian pohjoisosassa lähellä Syyrian rajaa sijaitsevassa Azraqin pakolaisleirillä asuu 38 063 syyrialaista pakolaista.
Valokuvassa nuori poika kuljettaa vettä kottikärryillä yleiseltä vedenjakelupisteeltä Azraqin leirillä 2017. Lapset saattoivat kantaa jopa 12 ämpäriä vettä päivässä ja käyttivät siihen jopa tunnin päivässä. Tänä päivänä myös Azraqin leirille on rakennettu kattava vedenjakelujärjestelmä ja asukkaiden ei enää tarvitse kantaa vettä. Se on vapauttanut asukkaat veden hakemisesta ja lapsilla on enemmän aikaa koulunkäyntiin ja läksyjen tekoon.
Kuva 3. Leireillä omat vedenottamot (ylärivi oikealla)
Sekä Zaatarin että Azraqin leirien tarpeisiin on jouduttu poraamaan ylimääräisiä vedenottamoita vedentarpeen tyydyttämiseksi.
Zaatarin leiri sijaitsee erään Jordanian tärkeimmän pohjavesialueen päällä. Siitä saa vetensä noin puoli miljoonaa ihmistä. Vuoden 2021 kesäkuussa korkeampien lämpötilojen vuoksi Zaatarin vedentarve on kasvanut ja keskimääräinen päivittäinen tarve oli noin 4 500 m3. Leirin kolme sisäistä kaivoa kattavat noin 3 300 kuutiometriä vettä vuorokaudessa. Loput joudutaan kattamaan ulkopuolisilla kalliilla vesikuljetuksilla.Pohjaveden suojelemiseksi kunnollisen sanitaation järjestäminen tuli leirille erityisen tärkeäksi.
Azraqin leirin vedentarve on noin 2400 m3 päivässä. Tämä on toistaiseksi pystytty kattamaan leirin kahdella sisäisellä pohjavedenottamolla. Valokuvassa näkyy Unicefin vedenottamo Azraqin leirin vieressä vuonna 2017.
Kuva 4. Vettä kotiin asti (keskirivi vasen)
Tällä hetkellä Zaatarin ja Azraqin leirin parannetuissa asumuksissa on jokaisessa keittiö ja viemäriverkostoon liitetty wc yksityisyyden takaamiseksi. Tämä on kasvattanut erityisesti naisten ja lasten turvallisuutta. Leireillä mobilisoidaan yhteisöä ja jaetaan tietoa hygienia- ja sanitaatiokäytännöistä, vedensuojelusta sekä veden säästämisestä. Lisäksi pyritään tasapuoliseen vedenjakoon ja opetetaan yhteisön jäseniä verkon käyttöön ja ylläpitoon sekä korjauksiin. Kuvassa nainen pesee astioita kotonaan Azraqin pakolaisleirillä 2017.
Kuva 5. Pakolaisleiri josta tuli kaupunki (keskirivi keskellä)
Zaatarin leiri on 80 000 Syyrian pakolaisen koti ja yksi maailman suurimmista pakolaisleireistä. Kuvassa näkymä leirin yli vuonna 2017.
Kuva 6. Aurinkovoimalalla toimiva pakolaisleiri (keskirivi oikealla)
Azraqin leiri oli maailman ensimmäisen uusiutuvalla energialla toimivan pakolaisleiri. Myös Zaatarin leirillä on vuodesta 2017 ollut aurinkopaneelivoimalaitos turvaamassa leirin energiantarvetta. Kuvassa näkyy Azraqin leirin aurinkovoimala vuonna 2017.
Zaatarin leirin 40 000 aurinkopaneelin aurinkovoimala on suurin pakolaisleirille rakennettu laitos. Se kattaa kulutusta 14 tuntia päivässä ja parantaa elinoloja, turvallisuutta, ruoan säilytystä ja pidentää lasten mahdollisuutta tehdä läksyjä. Voimala on säästänyt kustannuksia noin 5 miljoonaa dollaria vuodessa. Myös sairaalat, yhteisökeskukset ja järjestöjen toimistot hyötyvät laitoksen sähköstä. Hiilidioksidipäästöt vähenivät 13 000 tonnia vuodessa. Myös Zaatarin leirin kaikki 2 300 katuvaloa on vaihdettu vähän energiaa kuluttaviin LED-valoihin.
Yksi asumisyksikkö lyksineläjä kerrostaloyksiössä eirissä kuluttaa keskimäärin noin 2,7 – 3,5 kWh/vrk vuodenajasta riippuen. Vertailuksi Suomessa kuluttaa noin 4-7 kWh/vrk.
Kuva 7. Jäteveden tulopumppaamo (alarivi vasen)
Kesäkuussa 2015 pienellä pilotilla aloitettu Zaatarin jätevesiverkosto pyrki ratkaisemaan leiriä uhannutta sanitaatiokriisiä ja suojaamaan leirin alla sijaitsevaa pohjavesialuetta. Vessojen puutteessa yhä useammat asukkaat rakensivat yksityisiä saniteettitiloja ja jätevesi valui kaduille ja kerääntyi lammikoiksi. Lisäksi ihmiset kaivoivat epävirallisia viemäreitä ja viemärikaivoja. Tästä seurasi pahoja hygienia- ja terveysriskejä. Sairauksien, hyönteisten sekä rottien leviämisestä tuli pian ongelma.
Vuodesta 2019 lähes kaikissa asunnoissa on oma vessa ja ne on liitetty vesi- ja jätevesiverkkoon. Jätevesijärjestelmä rakennettiin vaiheittain ja aluksi jätevedet johdettiin betonisiin septitankkeihin, joista jätevesi vietiin tankkiautoilla jätevedenpuhdistamolle. Toisessa vaiheessa septitankit yhdistettiin leirin kattavaan jätevesiverkostoon, joka vie jäteveden suoraan puhdistamolle. Järjestelmän myötä järjestelmän teho ja hygieniaolot ovat parantuneet ja pohjavesialue on paremmin suojattu saastumiselta. Valmis verkosto on vähentänyt vesi- ja sanitaatiojärjestelmän käyttökustannuksia kahdella kolmasosalla.
Kuvassa tankkiauto tuo jätevettä Zaatarin leirin jätevedenpuhdistamon tulopumppaamolle vuonna 2017.
Kuva 8. Jätevedenpuhdistamo (alarivi keskellä)
Zaatari on maailman ensimmäinen ja Azraq toinen pakolaisleiri, joissa on käytössä moderni jätevedenkäsittelyjärjestelmä.
Zaatarin leirillä on ollut kesästä 2014 lähtien käytössä kaksi liikutettavaa jätevedenkäsittelyjärjestelmä yksikköä, biofilmireaktori ja biosuodatin. Yksiköt oli suunniteltu käsittelemään 55 000 ihmisen jätevedet. Toukokuussa 2021 valmistuneen laajennuksen jälkeen jätevedenpuhdistamon kokonaiskapasiteetti on 3 600 m3 ja se palvelee myös ympäröiviä yhteisöjä. Valokuvassa Zaatarin jätevedenpuhdistamon ilmastusallas 2017.
Kuva 9. Vettä riittä ympäristönkin käyttöön (alarivi oikealla)
Zaatarin leiri sijaitsee aivan Mafraqin kaupungin vieressä. Kaupunki on pikkuhiljaa oppinut elämään yhteiseloa leirin kanssa. Leiriltä saadaan lisätyövoimaa alueelle paikalliseen sekä esimerkiksi kasteluvettä puhdistetusta jätevedestä leiriä ympäröivän maatalouden tarpeisiin.
Captions in english
LEFT WALL
Photo 1. Rubble
This picture was taken on 4 May 2020 during the Muslim holy fasting month of Ramadan in the town of Ariha in the southern countryside of the Idlib province. It shows the members of the displaced Syrian family of Tareq Abu Ziad breaking their fast together for the sunset ‘iftar’ meal in their destroyed home. They returned to the town for one day after fleeing during the previous military assault by Syrian government forces and their allies.
By December 2014, 1,3 million houses – or one-third of all residential sites – were destroyed in Syria. The damage generated millions of tons of rubble, which could contain a variety of hazardous materials such as asbestos, cement, heavy metals, domestic chemicals and combustion products. All of these may be present in the ground and could have a detrimental effect on the environment, water resources and public health if not properly managed. (Photo by Aaref WATAD / AFP, May 2020)
Photo 2. A child collecting scrap
A child collects scrap for selling from the rubble of destroyed houses in the city of Raqqa after the SDF (Syrian Democratic Forces) took control of the city. The destruction was caused by bombing from the US coalition aircrafts in Raqqa and battles with ISIS. The battle damaged almost every building in the city. (Photo by Aboud Hamam, 2018)
Photo 3. Broken water plant
The war has severely damaged the water and sanitation network throughout the country. Only half of the systems work properly and produce only 60% of their pre-war capacity. Access to safe drinking water is a challenge for millions. In the picture, men inspect damage at Raqqa’s water plant. According to locals, Syrian government forces targeted the plant with an air raid and consequently cut off the water supply for all residents in August 2014. Raqqa was a major stronghold of the Islamic State. People suffered the consequences. (Photo by Aboud Hamam / Reuters, 2014)
Photo 4. Children drinking from a water tank
A child drinks from the tap of a cistern as others queue behind him at a flooded camp for displaced Syrians near the village of Killi in the north of the northwestern Idlib province. In recent years especially in northern Syria, water shortages have become more severe and affect internally displaced people in particular. The lack of clean water in some Syrian refugee camps led to a significant increase in severe diarrhea, skin symptoms, and other diseases. (Photo by Aaref Watad Lehtikuva / AFP, February 2020)
Photo 5. Scrap gathering
Displaced Syrian women and children gather around a garbage truck at a landfill outside a camp in Kafr Lusin, in the Idlib province in northwestern Syria. Around 50% of the three million people living in the Idlib area, at that time jihadist-ruled bastion, are displaced people from other parts of the war-torn country. The absence of proper waste management resulted in expanding waste dumps that risk polluting the groundwater. (Photo by Aaref Watad, January 2019)
RIGHT WALL
Photo 1. Child and old ammunition
A Syrian child poses on top of a stack of neutralized shells at a metal scrapyard on the outskirts of Maaret Misrin town in the northwestern Idlib province in March 2021. A Syrian family that was displaced from the village of Latamneh in Hama’s northern countryside four years ago has found a source of income by collecting and selling scrap metal, including unexploded ordnance shells and spent ammunition casings. This is a business the whole family participates in. (Photo Aaref Watad / AFP, 2021)
Toxic Remnants of War (TRW) means broadly ‘any toxic or radiological substance resulting from military activities that forms a hazard to humans and ecosystems’. Sources of TRW include explosives, propellants, obscurants (such as white phosphorus) and metals (such as depleted uranium) used in munitions. But TRW can also result from, for example, attacks on industrial infrastructure. TRWs present many risks to civilians, both during and after conflict.
Photo 2. A family under an olive tree
A Syrian family sitting under the shade of an olive tree. Displaced Syrians gather in a field near a camp for displaced people in the village of Atme, in the jihadist-held northern Idlib province on 8 May 2019. Dozens of families spent the night on thin mattresses or blankets laid out over rugs on the red earth. (Photo by Aaref Watad, 2019)
The migration of the population to new areas is putting pressure on land use. It is sometimes necessary to use land reserved for agricultural use, other construction, water supply or even nature conservation, when no other plot of land is available.
Photo 3. Loss of trees
As much as 20% of Syria’s forests were lost between 2012 and 2019. The main reasons for this are forest fires and illegal logging. Fires are both intentional, for charcoal production and land clearance, and accidental. Accidental fires often arise from additional population pressure and under-resourced fire services. Deforestation is at its worst in the northwestern coastal areas of the country, where the population has exploded with internal refugees. Also, olive trees, that used to be important for the Syrian economy, were destroyed in massive numbers – since 2018, up to half a million olive trees have been destroyed. (Photo by Aaref Watad)
Photo 4. Broken oil container
Damage at an oil refinery that was targeted by what activists said were US led air strikes at al-Khaboura village, in the Raqqa governorate in October 2014. A large part of the state oil refineries and oil infrastructure in Syria have been destroyed in strikes by different parties. This has led to local oil pollution and an increase in unofficial and semi-professional oil refineries, which can also be highly polluting. (Photo by Aboud Hamam, Reuters, 2014)
Photo 5. A man in front of an oil refinery
An oil worker poses at semi-professional oil refinery near Al Qataniyah, north east Syria, while in the background oil waste burns, spitting out huge flames and black clouds of smoke. (Photo Wim Zwijnenburg, 2018)
Photo 6: Arab
Arab from Aleppo is one of the participants in the Art Camping workshops run by Issa Touma. The theme of this workshop was to paint peace messages around the city in all the languages spoken in Syria. (Photo by Issa Touma)
Photo 7. A man in his wrecked home
Retired Professor Walid Hanjro has lived in the basement of his bombed house since 2016. He has only been able to repair his kitchen and one room. (Photograph by Issa Touma)
Photo 8. Football field
A football field next to Saint Vartan Church in Damascus between the ruins in the summer of 2019. The area suffered badly in the fighting of 2012–2015. (Photograph by Issa Touma)
EXAMPLE CASE 1:
Small solutions to a big problem
In the Lebanese mountains, northeast of Beirut, the municipality of Rouisset El Ballout grew by about 10% with the arrival of refugees. A waste sorting center was built in the municipality in 2016, the first and only in the region, to serve 5,500 residents from three villages, Rwaiset El Balout, Hlaliye and Mzera (Photo 2 Figure 2. Waste sorting center in the middle of a pine forest).
“In the past, waste from our municipality, like other municipalities here, ended up in the environment and polluted the soil as well as surface and groundwater”, says Fadi Zeidan, Mayor of Rouisset El Ballout.
The initiative for the project came from the municipality, which designed and built the facility with the support of the UNHCR (United Nations High Commissioner for Refugees). The municipality also independently manages the facility. Waste is regularly collected by the municipality and sorted for disposal and recycling at the facility. Plastics and cans are compressed and sold to suitable retailers (Photo 3. Waste in package). Bio-waste is composted in a composting line.
The project has been a successful pilot, modelled by other municipalities. The project led to a major change in the area, in both the thinking and practices regarding waste. The village received instruction and guidance on recycling. Visitors from schools and universities from all over Lebanon have come to observe and study the facility and its activities. It has been a great example of a project that has resulted in significant local change with a relatively small financial contribution. As the Lebanese government is unable to solve the solid waste problems, the surrounding municipalities are looking for similar projects.
In addition to the physical facility, briefings on sorting were organized and the community was mobilized in various ways. A group of young men and women were trained to give door-to-door information on sorting and in addition, sorting bins were distributed for organic, recyclable and other wastes.
In this project, the municipality also hires refugees to work and provide them with a livelihood. The municipality will benefit in the long run, as the facility will hopefully remain here even after the Syrian crisis. Syrians Saleh (red scarf) and Mostafa (light scarf) have been given full-time jobs at the center. They arrived in Lebanon as refugees from Raqqa, Syria in 2013.
Photo 1. Syrians at work in a waste sorting facility
The UNHCR and other humanitarian organizations are targeting such projects, where the initiative and need comes from the local municipality. In this case, the cooperation went smoothly and the results of the project are sustainable.
UNHCR water and energy expert Renata Raad notes that the problem in Lebanon is not a lack of technical skill – it is about money and the lack of administrative skills.
“I firmly believe that the solution would be to strengthen the capacity and know-how of our own administration. Help has been received, but if we do not receive more support from the international community, our country will break under this burden”, Raad says.
The more Lebanese communities get support, the better the whole community will endure. Social cohesion and peaceful coexistence are very important for the long-term well-being of refugees and locals. The crisis has been going on for so long and a large number of refugees will never be able to return to their home areas.
The Lebanese state has calculated that by 2017, more than $18 billion was spent on repairing the effects of the crisis.
(Photos: Vanessa Riki)
EXAMPLE CASE 2 (Photos 5-7):
The innovative project saved the water intake of the polluted village of Marjayou in southern Lebanon
There are also success stories. The only well and groundwater source in the village of Marjayou in southern Lebanon was polluted by wastewater from Marj Al Khokh refugee camp, home of 800 people. The situation was saved by the construction of a temporary water and wastewater network and six small wastewater treatment plants in the camp. The project was designed and implemented by the Italian NGO CISP (International Committee for the Development of the People) and funded by UNICEF.
A middle-aged man living in a camp with his family, named Riyadh, describes the importance of access to clean water and toilets.
“Before the project started, we had a lot of problems, especially during the rainy season. Wastewater mixed with rainwater and formed bad-smelling ponds around the tents, attracting flies and other insects. Everything was muddy and the teachers complained that the kids were dirty when they went to school. It is better now that there are more hygienic and safer conditions, clean toilets and wastewater is treated”.
The camp’s wastewater treatment plants consist of two or four tanks of ten thousand liters, which act as sedimentation tanks. The wastewater is treated anaerobically and only the so-called black water from the toilets is treated. From the tanks, water is led to an absorption area filled with gravel, rocks and soil by an underground pipeline that evenly distributes the treated water into the area. Special trees are planted in the absorption area, consuming the remaining nutrients and most of the nitrate from the treated wastewater. Wastewater collected from the tents, from cleaning, kitchens, showers and hand washing, is discharged directly into the infiltration area, describes CIPS engineer Oussama Kassem (Photos 8 and 9).
Again, the mobilization of the local community and refugees was an integral part of the project. The goal was to train the community to maintain and operate the entire water, sanitation, and hygiene system independently. At the end of the project, the municipality will take care of the waste management responsibilities, but will not help with the wastewater treatment plants.
The responsibility team was given tools to repair the system if anything went wrong. One man does the technical part and a group of about seven women oversee that the system works well.
One of the women chosen is 26-year-old Manal, originally from Idlib, Syria. She and her family have been in Lebanon for six years. Manal says they fled the bombings and attacks and feared for their children. She believes that the living conditions of Marj Al Khokh are good and safe. Still, she wants to return to Syria one day (Photo 10, front right).
One of Manal’s tasks is to check that the neighborhood is clean. She advises on cleaning up the environment and educating the community that clogging the system is a problem for all people, not just themselves. They were taught to clean the parts and to only put water in the sewer system.
(Photos: Vanessa Riki)
EXAMPLE CASE 3 (Photos 8-15):
The city of Ghazze drowning in waste
Before the Syrian conflict, the small town of Ghazzeh in the Bekaa Valley, near the Syrian border, only had 6,500 inhabitants. By November 2017, the population of the small town had more than quintupled: mayor Mohamad Hussein Al Majzoub estimated there were as many as 35,000 residents.
The rapid population growth has caused chaos in waste management, among other things.
“Before, 800 kilos of waste was generated per day, now 33,000 kilos, in our city. We cannot serve such a large number of people”, Al Majzoub says.
In addition to waste, water and electricity are also a concern. The sewer network is unable to receive wastewater generated by five times the number of people. Al Majzoub says the new sewer network should be many kilometers long to meet current needs. Now the wastewater ends up polluting the soil and groundwater. In the past, the electricity and water supply were enough to cover the needs of a small town. Now there is a shortage of both. To survive the situation, the city has had to resort to loan money. In addition, help has been received from a number of organizations.
“The situation used to be really dangerous for the residents. Thanks to projects launched by the UN organizations in the water and energy sectors, among others, the situation is fortunately a little better”.
Half of the Syrians who settled in Ghazze live in shack villages on the outskirts of the city. On their side, the United Nations Development Program (UNDP) has recently built a new landfill.
“Thanks to the new landfill, we can now collect the worst odors and liquids. We built a security system to help ensure that waste is transported to the landfill properly, and ran an extensive information campaign to allow residents to minimize the amount of waste they produce”, says Mahmud Taleb, UNDP project coordinator. However, the next problem awaits just around the corner. When the current landfill is filled, a new one must be established again.
With regard to waste management and water, the lack of permanent sanitation and hygiene structures and systems in the refugee camps in Lebanon also poses challenges.
“Among other things, the state has banned the construction of solid waste and water supply infrastructure for camps. Underlying this is the fear that refugees would remain in the country permanently”, Taleb says.
The project is a good example of how big the impact of rapid population growth is. Without outside help, the city’s capacity is by no means sufficient to meet the situation.
Photo 8. woman with children in front of tent
Shamsa, 27, lives with her five children in the refugee settlement of Ghazeh. She says that the water is delivered twice a week to the camp and she considers that this is enough. Her biggest concern is how to survive again next winter. Her tent house has no floor, and in winter conditions it becomes unbearably cold. (Photo: Vanessa Riki)
Photo 9. A solar panel on an electric pole
UNDP has also been helping with energy issues and has built solar-powered street lights for Ghazeh’s city.
Photos 10 .Camp next to the landfill
Half of Ghazeh’s Syrian refugees live in informal camps. One refugee camp is apparently located dangerously near a landfill. However, the situation of the residents is a bit better than before, as the old landfill has been covered and the new landfill has been constructed. The leachate is collected and the gases from the old landfill are passed through a filter. Waste incineration has also decreased. (Photos: Vanessa Riki)
Photo 11. Family in front of the cooking area
Photo 12. Boy on the fence of the refugee camp
Photo 13. New open landfill
Photo 14. A ditch full of plastic
Hygienic conditions in the camp are poor. There are not enough toilets. Waste is a big problem in the camp and the ditch around the camp that leads to the adjacent river is full of debris. (Photos: Vanessa Riki)
Photo 13. New open landfill
The new landfill is primed with a waterproof base and a leachate collection system.
(Photos: Vanessa Riki)
The Basmane district of Izmir city in Turkey became one of the centers of smuggling because it is close to the crossing point into Greece. People went there to look for ways to get across – and often to buy life jackets from a shop. Both smuggling and the vest trade involve not only hope, but exploitation and fraud, in some places all at the same time.
Those who wanted to get elsewhere in Europe went to the coastal towns of eastern Turkey to wait. Many slept on the streets waiting for the opportunity to cross the sea, or they stayed wherever they could.
One of those who spoke about Izmir was Yusuf Hamy from Syria. In 2018, he tried four times to get across the sea to Greece with his family. They had to buy their own life jackets for the smuggling trip from a shop in Basmane. Prices ranged from between 50 and 100 euros – Hamy paid 75 euros each for the purchase.
The family had just decided to try and cross the sea to Greece again, but then Yusuf broke his leg in an accident and they got stuck in Turkey again. When it became clear to Yusuf that the life jackets the family had bought were useless, he said with tears in his eyes that it didn’t even matter.
“I’m already dying here, so it’s exactly the same if I die in the water. From death to death, there is no difference. My train is already gone, but what matters most to me are my children and their future”.
PART 2 – THE SHORES OF LESBOS (Photos: Vanessa Riki)
The coast of the Greek island of Lesbos overlooks the Turkish coast. Approximately one million asylum seekers arrived in Europe via the Greek archipelago between 2015 and 2016. People were usually not allowed to take anything other than their papers on a smuggling trip. After they landed, vests, inflatables (rubber boats) and wet clothes were all left behind – they then continued their journey to refugee centers or, less and less, to the mainland. That meant that the beaches were full of vests and pieces of inflatables (rubber boats) during the busiest period.
PART 3 – CLEANING UP THE SHORES OF LESBOS (Photos: Vanessa Riki)
Materials inside the life jackets on the shores of Lesbos were a problem. Smugglers and street vendors often sold sub-standard vests to people. Adult vests may have contained materials that, at worst, absorbed water and sank.
Inexpensive inflatable vests were sold to children, which were mainly intended as a learning aid for swimming. On the yellow children’s vests it is printed in English that they should only be used for learning to swim – they do not prevent drowning.
After a couple of years, when the number of arrivals had slowed down, the majority of the beaches were able to be cleaned up by locals and volunteers. By the end of 2017, about 20,000 cubic meters, 1,000 tons, of life jacket and inflatable boat waste had been collected. The cleaning up was slow manual work as many of the materials were stuck under the shore stones or in hard-to-reach places.
In the photos you can see the volunteers of the Lighthouse Relief international organisation scraping pieces of a rubber boat from the coast alongside other debris still found on the beach in 2018. At that point, the vests and boats accompanying the arriving asylum seekers had also begun to be collected immediately after landing.
Also involved in the clean-up was 23-year-old Nawwar (with a cap-hat), who fled Syria with his family in 2013. After several long stages, the whole family received residence permits from Sweden and after having lived in the country for three years, Nawwar decided he wanted to help in Greece. He came to volunteer on the island of Lesbos and participated in the cleaning up of the beaches – the same beaches where he had landed on his journey.
“It was weird to come back here, but in a positive way. I saved money for the trip all year long. I’m happy seeing people coming from the sea, over the other shore to here, because it’s probably safer here. But at the same time, I feel insecure because I know they will be sent to a place where there is not much hope for them. So the feeling is contradictory”, he said in 2018.
PART 5 – LIFE JACKET GRAVEYARD (Photos: Vanessa Riki)
In the northern part of Lesvos there is the so-called life jacket cemetery. This ‘cemetery’ contained thousands and thousands of life jackets, boats, clothing and everything that people left behind on the shores of the island. The materials are difficult to utilize or recycle, and transporting this material from the island would be expensive. That’s why they’ve been cleaned up from the beaches – but only out of sight, in the middle of nowhere.
PART 6 – SAFE PASSAGE (Photos: Vanessa Riki)
Materials collected from the shores are also used for recycling projects. Safe Passage, based in Mytilíni, the capital of Lesbos, manufactures recycled products from plastic and life jacket pieces for selling. They need about 200 life jackets a week for sewing materials. The workshop mainly employs asylum seekers and refugees.
Amir, an Afghan, arrived in Greece in 2016. After that, he earned his living at the Safe Passage workshop for several years, making remanufactured products from the same materials that brought him across the sea.
He himself in fact could not afford to buy a life jacket, only a place on an inflatable boat that was so full that he traveled with one of his legs hanging overboard for the whole journey.
“The materials remind me of our journey and what is happening here and around the world – the migration crisis”, he said in 2018.
Syrian Mohammed had also got a job at a Safe Passage workshop and was preparing life jackets and other materials for recycling. Pictured in his bed, Mohammed waited with his mother, Fatima, for a decision at a camp called Pikpa run by volunteers.
“I was sad every day in Moria refugee camp, my mother was crying all the time. The toilets were never cleaned, it was cold and there were constant fights. It’s completely different here, the people of the camp are like family”.
They arrived from over the sea in a wooden boat with 64 people. The journey of a few miles took six hours and Mohammed only remembers having to save his mother from the water. His mother had a life jacket, while he didn’t have one. Now Mohammed is also working with the materials that brought them across the sea.
“The hardest is when I see a small life jacket,” he says quietly.
PART 7 – NEW LIFE? – RIGHT END OF THE WALL (Photos: Vanessa Riki)
Bags made from life jackets and rubber boats are transported by air to customers, most often to Europe and the United States. All they need is a stamp on the package. Unlike the people who wore the vests while traveling to the island.
PHOTO 1:
“Moria no good, toilet no good, dush [shower] no good”, was probably the most commonly heard comment around the Moria refugee camp. Sanitation is often a problem in refugee camps but in the biggest island camp, it was notoriously bad. One long term professional that worked with sanitation said that when he arrived to work at the camp, the situation was worse than any he had ever seen. The place has even been called the worst refugee camp in the world. (Photo: Reza Adib)
PHOTO 2:
For the environment, the squalid situation at the camps meant that local pollution and the risk that the sewage system, that was way below the capacity required, would overflow. For residents, it meant skin problems, diarrhea, living with bad smells and daily challenges in getting themselves washed. Doctors Without Borders reported that the conditions severely affected the health and wellbeing of the residents. Most of the issues of children that came to their clinic in Moria were related to the insufficient sanitation and cold conditions of living in tents and containers. The situation was not much better at other hotspots on the Greek islands. Many have suggested that the squalid conditions in the hotspots are intentional so they would act as a deterrent for people attempting to get to Europe. (Photo: Vanessa Riki)
PHOTO 3:
The Moria camp burned down in 2020. It was not the first fire. There had been multiple fires that were accidental or purposefully lit, some resulting in the deaths of residents. A lot of people cut down and burnt trees from the nearby areas for cooking and heating because they had no alternative. This of course not only created a fire risk, but also respiratory problems, and challenges to the local environment and olive trees that grow back extremely slowly. When the camp burned down, some 8000 people were transferred to a makeshift camp consisting of only tents to protect against the cold and rain of winter. (Photo: Reza Adib)
PHOTO 4:
Naym, Rasil, Maiz, Dildar and Waqar lived in a squatted ex-office in Athens in 2018 with tens of others. The toilets were leaking and you could barely get through the door. In a rundown house, the conditions were still better than on the street, where many migrants and even people who already had refugee status could end up. Squatters for their part, wanted to give one practical solution to the housing issue, but also offer an alternative to the policy of putting people in camps and separating them from society. By using the existing infrastructure, not only could refugees be given at least slightly better conditions in which to live, but also the environment could be saved when sanitation, heating and other infrastructure were already in place.
“All of Greece’s 60,000 refugees could even fit in the city of Athens, which has 5 million inhabitants, without trouble. In a city where there are 4000 empty public buildings, people could be housed in very different ways and there would be no need for those horrible camps”, said the activist, Nasim L in 2018.
According to him, in 2016–2017 there were, at best, 18 squatted houses to host refugees, with around 2500 people living in them. Since then, many of the residents have been evicted or the houses have stopped operating. (Photo: Vanessa Riki)
PHOTO 5:
Volunteers in the lobby of Hotel City Plaza, perhaps the most well-known squatted house in Athens used to host refugees. During its years of operation, the hotel-turned-squat hosted over 2500 people, about 350 at a time, from over ten different countries. It was entirely run by volunteers. The hotel was squatted in during 2016, a month after the EU and Turkey made their deal on migration and the country tightened its immigration policies. As a consequence, tens of thousands of people who were trying to pass through the country got stuck in overcrowded camps, tents and streets. City Plaza was closed in 2019. (Photo: Vanessa Riki)
PHOTO 6:
Nasser, a Kurd who fled from Iraq, in his garden. One of Nasser and his wife’s children is autistic and they were lucky among the asylum seekers of Lesvos – they got away from the chaos of Moria and went to Pikpa, a solidarity camp intended for vulnerable people, run by volunteers on an old children’s camp site. They lived in a small wooden hut among trees.
“Moria was like Iraq, a war zone”, Nasser said. In Pikpa he said he was happy with the conditions, the children got to go to school and they had their own garden, where he grew herbs and cucumbers.
The camp operated for eight years and made efforts to make the conditions humane and also environmental, taking care of proper sanitation and recycling. In October 2020, the police evicted everyone and transferred the residents to other camps. Nasser and his family had already gotten a place on the mainland by then. (Photo: Vanessa Riki)
PHOTO 7:
Children playing football in Kara Tepe refugee camp on Lesbos. The camp was a place where they transferred more vulnerable refugees such as families. However, there were always more people in line than places – there were only a few hundred available. In contrast to the overcrowded Moria camp, Kara Tepe was a functional place – at least it had heated containers, enough clean water, toilets and waste management. However, in spring 2021 the Greek government decided to shut down Kara Tepe as well. After Moria burned down, they established another camp, also named Kara Tepe, where thousands of people in flooding tents reside next to the sea. (Photo: Vanessa Riki)
PHOTOS 8-10:
On mainland Greece the camps worked at least technically better than in the islands. Often people went to them after they were transferred from the island hotspots. In the pictures you can see the camps of Ritsona and Schisto on the mainland. When we visited them in 2018 people did not consider the conditions to be such a problem. The number of residents were reasonable and most people had places to wash themselves – there were enough of toilets, and even inva toilets and washing machines – and some residents even had small gardens to lighten up the greyness of container life.
On the mainland, the water and sanitation situation was radically better than on the islands, partly because building permanent structures was not avoided. They had built, for example, a reverse osmosis system for cleaning the water. However political decisions and the Coronavirus pandemic made the situation more difficult there as well. When the pandemic started to cause a deterioration in conditions, among other things, it caused demonstrations because people in isolation were sometimes left in conditions without water, toilets, or even food. This year, a three meter high wall was built around the camp of Ritsona and the residents’ movements have been surveilled more closely. (Photos: Vanessa Riki)
LEFT WALL (All photos by: Vanessa Riki)
LOCAL GOVERNMENTS STRESSED WITH THE GROWING WASTE PROBLEM
The increase in the number of refugees in Turkey is reflected in the increase in sewage, municipal, and hospital waste. The increase in illegal landfills poses a major risk to the environment and water resources. Increased visible littering in the living environment may also lead to anti-refugee sentiment. Especially for the local municipalities, the increased amount of waste means huge challenges for waste transportation, treatment and disposal.
Gaziantep, with 2,2 million inhabitants, has had 550,000 Syrian refugees relocate there within about five years (2013–2018) and at the same time, the amount of waste has tripled. In 2018, the amount of waste was 650,000 tons – 100,000 tons more than the previous year. Normal yearly growth would be about 30,000 tons, states Gaziantep Municipal Environmental Engineer Gökhan Yaman. He adds that this amount of waste was not expected until 2028 and the city has had to build new landfills much earlier than planned.
Yaman says they have spent 70 million Turkish lira (TL) to reduce the environmental impact, and to improve environmental services, waste transfer stations, wastewater and waste treatment facilities, and landfills.
“For waste management alone, we have spent 30 million TL in 2015–2018,” Yaman says.
With this money, they built two new landfills in 2018, which they originally planned to build by 2025. The sites were built using modern technology, a collection system and leachate treatment.
In the photos (Photos 1-4 LEFT SIDE) – Gaziantep’s old landfill from which the landfill gases are used for energy. About 16,000 homes get their electricity from here. The new landfill is ready for commissioning. The old landfill in Gaziantep was renovated with, among other things, gas collection. The landfill gases obtained from this are used for energy. About 16,000 homes receive electricity from this. The new landfill is ready for commissioning.
RIGHT SIDE (All photos by: Vanessa Riki)
Difficulties in finding an apartment and bad living conditions
In 2019, 98% of Syrian refugees living in Turkey lived in urban, peri-urban or rural areas, while only the remaining refugees lived in temporary accommodation centres (UNHCR 2019).
The cities of Kilis and Gaziantep are located near the Syrian border. There are 428,779 Syrian refugees living in Gaziantep city. According to the statistics, the population of Gaziantep was 799,558 in 2012 and 2023 this is projected to be 2,257,278. In the city of Kilis, 50% of the city’s inhabitants are refugees. These numbers might help us to understand the scale of the challenge.
In cities like Kilis and Gaziantep, the number of Syrian refugees has been a big challenge for municipalities. Urban refugees face great difficulties concerning their shelter needs as well as their health.
Photo 1. Family in the city of Kilis (top row left)
On the outskirts of Kilis, you will find a two-storey, unfinished building, in which the ground floor mainly resembles a storage space. A family of five who fled Aleppo, a mother, a father and three small children live there. The youngest is only four months old. The family’s father has got a job at a store, but the wife is home with the children. The money is not enough and they have had to borrow money. The mother can read, the father can’t. Neither of them can speak Turkish so it is very difficult to get help, apply for assistance, or know their own rights.
The living space is heated by a fireplace located next to the wall. There is a bitter smell in the air. The family cannot afford to buy coal, so rubbish and cardboard have been burned in the fireplace instead. Because of this, the father of the family has developed asthma. The family’s “kitchen” is built of plates, plastic baskets, a gas stove and a refrigerator. Plastic sheets act as partition walls. The only water point in the apartment is in the toilet.
“Life is tough”, the woman says. “If we can’t live a decent life here in Turkey, I hope we can move to Europe”.
Photo 2. Family in the city of Kilis (top row middle)
The former Syrian Free Army soldier also lives on the outskirts of Kilis. The man’s leg was injured in a chemical weapons attack on Homs. His leg has been operated on several times in both Syria and Turkey, but despite this it had to be amputated from the knee down. Now he is wearing a prosthesis. The man’s daughter’s legs were also injured in the chemical attack.
The man is a registered Syrian refugee, which guarantees him free health care and medication. However, he has had difficulty obtaining refugee status, which would give him greater financial support due to his inability to work. (Photo: Vanessa Riki)
Photo 3. Family in Gaziantep (top row left)
A family of five, the AbdAlslam, who fled the countryside of Aleppo, lives in the outskirts of Gaziantep. The home in the basement of the house, with two rooms, a kitchen and a toilet, is their fourth in a few years. The influx of Syrian refugees into Turkey has caused a shortage of housing. At the same time, housing rents have doubled. So it is difficult to find a good and affordable apartment.
The combined bedroom and living room has carpets on the floor. Mattresses next to the wall serve as sofas during the day and beds at night. The second room serves as a guest room. There is a swing for children in the hall of the apartment. The eldest boy is doing his homework, the girl has just been rocking for a while. The youngest son still spends a lot of time in his mother’s arms.
The entire Abdalslam family has experienced negative lung symptoms from the smoke from the coal fireplace, despite using the most expensive and best available coal. The little boy in the family also burned his hand on the side of the fireplace. The father plans to move into an electrically heated house as soon as they can afford it.
The father of the family worked in Syria as a lawyer and the mother as an Arabic teacher. Now the man works as a customer service representative in a clothing factory owned by a Syrian, and the wife is desperately looking for work. They live largely on Turkish state subsidies.
“In Syria, I would live like a king with the money we spend on the cost of living here in Turkey”, says the father of the family, Bashar Abdalslam.
Photo 4. Öncüpinar refugee camp in Kilis (middle row left)
The Oncüpinar camp in Kilis has five schools – preschool, elementary school and high school. There are so many students in these schools that they study in two shifts – girls go to school in the morning, boys in the afternoon. The primary school has two floors and the first floor is for pre-school children. In addition to the actual subjects, schoolchildren are taught important things for those living in camp conditions, such as hand washing and health and hygiene education. The camp also has its own center for disabled and autistic children. Among other things, reading, writing, singing and visual arts are taught.
Photo 5. Izmir Basmane (middle row middle)
Izmir in western Turkey used to be a “door to Europe” for many Syrian refugees. Izmir is one of the largest concentrations of Syrian refugees in Turkey. Basmanen’s infamous district is home to a large number of refugees and those smuggling refugees. Fake and poor quality life jackets continued to be sold in stores in 2019.
Many refugees living in Turkey are struggling to earn a living. There is not enough housing for everyone or they can’t afford it. In addition, housing prices have risen sharply in cities that have been affected by large numbers of Syrian refugees. The competition for habitable homes is fierce. Poor Syrians end up in neighborhoods and homes where Turkish people no longer want to live.
Many have to share an apartment with several families. Others live in unfinished buildings, shops, garages, basements, or self-made shelters. If a toilet has to be shared by many people, or is unavailable, or clean water is not available, it exposes them to many diseases such as diarrhea.
Photo 6. Öncüpinar refugee camp in Kilis (middle row right)
The Öncüpinar refugee camp in Kilis has been a model camp in Turkey in many respects. Everything at the camp looks very clean and well organized. In 2019, there was a total of 3,099 containers with an average of four people living in one container. At the time of the interview, there were 9,855 people living in the camp, 60% of whom were under 18 years old.
The containers have a living room, kitchen, shower and toilet, and come with running water and electricity. The new part of the camp has container houses on two floors. Freshly washed laundry hangs in front of almost every home. The roads in the camp area are paved. The alleys are lit by street lamps.
The last remaining camps in Turkey are container camps. Refugees in the camp are provided with monthly support from the state, containers with their own showers and toilets, and clean water to drink. Refugees also receive free health care and medicine. There are doctors and nurses in the camps.
Photo 8. Cardboard collectors in Izmirin (bottom row left)
Many Syrian refugees made their way to Izmir in western Turkey in the hope that they would be able to get to Greece by boat and then travel to other parts of Europe. A large proportion of Syrians still living in Izmir have tried at least once to get across the sea by boat to Greece. After the trips failed, they stayed in Izmir “for now” to think about and see what happens next.
In Izmir, about a third of Syrian refugees live there illegally, without official refugee status. Without language skills and especially without registration, it is almost impossible for them to get a decent job to support themselves. So the Syrian refugees do almost any job they can get their hands on. Refugees collecting and selling rubbish and cardboard on the streets of Izmir are a familiar sight. The two men in the picture said their names were “Mahmud” and “Ahmad,” but the names are probably made up.
Photo 7. Family in Istanbul (bottom row middle)
The family fled from Aleppo to Turkey and settled in the suburbs of Istanbul. The family’s son, Nasser, 21, came to Turkey alone when he was only 16 years old. His widowed mother Emira, 44, his two sisters and brother-in-law followed a couple of years later after their house in Aleppo was bombed to the ground.
Nasser first worked at a clothing factory where he slept next to a machine that made trouser buttons. He was paid 800 Turkish lira (€73) a month. In his current job, he earns 2,000 TL (€180) a month.
The budget of a family of six is tight, as Nasser is the sole breadwinner of the family, and they do not receive enough subsidies support from the Turkish state. The little boy, Abdul, 1,5 years old, is the son of Nasser’s sister and brother-in-law, Alin, 23. Alin is unable to work due to an injury in his lower back. The young couple were going to have another baby in a few months.
When the mother of the family, Emira, is asked what her dream is, she is moved to tears.
“I feel happy and respected because no one has asked me such a question in a long, long time.”
Emira then says she has no dream, but she has hope, “I hope the next generation will never experience the same fate as we do. Not to experience war, and not to experience what it is like to be treated badly because of one’s own religion”.
Photo 9. Bar entrepreneur in the suburbs of Istanbul (bottom row right)
Saleh AlSaleh, 35, who lives in the suburbs of Istanbul, is from the north of Aleppo. He came to Turkey from Libya, assisted by smugglers. Saleh initially worked in a shoe factory as he is a shoemaker by original profession. After gathering some savings, he also brought his family to Turkey. He has a wife and four children.
Saleh speaks Turkish and has also previously worked as an Arabic interpreter at a Turkish hospital, as well as a hotel. At the time the picture was taken, he had just set up a bar and the place had just opened. One of his sons is playing on a computer. The bar is located in an area rich in Syrians. Saleh says only 7,000 people lived in his old home village and 300 of them now live in the same area where his bar is located. Saleh is confident about his future.
“Keeping my own business means an uncertain income, but at least I’m the boss of myself. It’s much more comfortable than working for others, and I won’t be abused by anybody”.
LEFT WALL (Photos Vanessa Riki)
The immediate cost of the Syrian crisis to Jordan from 2011 to 2019 was about 11 billion US dollars, which covered the cost of education, health care, water, energy, sanitation and other services.
We can say with confidence that the refugees did not create the water shortage in Jordan, but the crisis has worsened the situation and it has exposed the shortcomings and poor management of Jordan’s water infrastructure.
Total water demand in the northern part of the country has grown by 40%. Water distribution has reduced from once a week to only once every four weeks in some places. It is estimated that water demand and wastewater production will almost double by 2045 if all Syrian refugees remain in Jordan.
The Jordanian government has a problem because the investment required to meet future demand is far too much. And the investment should be made immediately. If the current water supply practices remain virtually unchanged, many groundwater resources will soon disappear, and if it doesn’t dry out, the water will become either too saline or polluted.
Photo 1. Capital city of Amman
About 83% of Syrian refugees in Jordan live in cities and of these, 28% in the capital Amman. 17% of refugees live in three official camps: Zaatari, Azraq, Emirati Jordanian Camp. Both rapid population growth in cities and the COVID-19 crisis have increased water consumption. Adapting to the refugee crisis in Jordan has been particularly acute in the cities, as it has also been in other countries.
Currently, more than 94% of the population in Jordan live in the areas that are connected to a water distribution network. However, water is often only available once a week in urban areas and less than once every two weeks in rural areas.
The severe droughts of recent years have exacerbated Jordan’s water shortages to the extent that the country’s renewable water resources can only cover about half of its needs. For example, according to the Jordanian Ministry of Water and Irrigation, the rainy season in 2020 only produced 60% of the average annual rainfall.
From 12 of Jordan’s groundwater areas, 10 are being pumped to deficit. Groundwater is pumped about twice as fast as it replenishes. The water deficit could rise to around 15 million cubic meters by this year (2021) and measures to save water will become even more important. Recent data shows that without any measures, by 2100, some households will not have even 40 liters per person per day. People on a low-income will suffer the most.
Photo 2. Food basket of Jordan
Jordan uses 45–60% of its water resources for agricultural purposes. Most of Jordan receives less than 50mm of rain per year. Food can only be grown in a few parts of the country – in the more mountainous areas as well as in the Jordan Valley.
The Jordan Valley is the most important agricultural area in the country and has traditionally used water from the Jordan River for irrigation. Both the amount of rainfall and the amount of water in the river have decreased significantly and threaten food production in the area. The flow of the Jordan River is now less than 10% of its historical average. This has led to enormous uncertainty for agriculture, individual farmers and national food security. The situation also means that traditional crops and cultivation practices need to be re-evaluated.
Photo 3. The dying Dead Sea
The Dead Sea with a salinity of 34% receives its water mainly from the shrinking Jordan River. The water level is falling by as much as a meter a year and the shoreline is retreating even more, eroding structures and making recreational use of the water body more difficult. The only hope for the Dead Sea, and for the whole country to secure the water source in the future, is the success of the ambitious RED-DEAD water project. Jordan, in cooperation with Israel, plans to pump desalinated water from the Red Sea across the country to the Dead Sea – this will also help meet part of the water demand for cities in both countries.
RIGHT WALL (Photos Vanessa Riki)
Photo 1. Water truck at the Zataari refugee camp
Tens of thousands of residents in the Zataari refugee camp have struggled to get enough water every day for years since the camp was set up in the wilderness near the Syrian border in 2012. Initially, all water in the Zaatari refugee camp was distributed by truck and residents had to fetch water from common water points and carry it to their homes. The water and sanitation systems for the camp were eventually completed in 2019. Up to about 35–60 liters of drinkable water per person is distributed daily to each home. UNICEF and the Jordanian Ministry of Water built the system in stages over seven years, with a total investment cost of 6 million US dollars.
The number of trucks supplying water dropped from about 65 to just eight a day, and all wastewater is now drained. The reduction of truck traffic significantly reduced the risk of traffic accidents in the camp. The photo shows a water tanker being refueled at the Zaatari camp in 2017.
Photo 2. Boy fetching water
In 2021, 38,063 Syrian refugees lived in the Azraq refugee camp near the Syrian border in northern Jordan.
In the photograph a young boy carries water carts from a public water distribution point at the Azraq camp in 2017. Children could carry up to 12 buckets of water a day and use it for up to an hour a day. Today, the Azraq camp also has a comprehensive water distribution system built and residents no longer have to carry water. This has freed residents from getting water, and children have more time to go to school and do their homework.
Photo 3. Camps have their own water intakes
Extra water intakes have had to be drilled to meet the needs of both the Zataari and Azraq camps.
The Zaatari camp is located directly on one of Jordan’s most important groundwater bodies, which supplies water for about half a million people. Due to higher temperatures in June 2021, the water demand in Zaatar increased and the average daily demand was about 4,500 m3. The three internal wells in the Zataar camp cover about 3,300 m3 of water per day. The remainder has to be met by expensive external water transport. In order to protect the groundwater, the provision of proper sanitation became especially important for the camp.
The water demand in the Azraq camp is about 2400 m3 per day. With two internal groundwater intakes, this has so far been able to be met. The photograph shows a UNICEF water intake next to the Azraq camp in 2017.
Photo 4. Water all the way into homes
Currently, the improved dwellings in the Zataari and Azraq camps all have a kitchen and a private toilet connected to a sewer system. This has increased the safety of women and children in particular. The community in the camps is mobilized and they share information about hygiene and sanitation practices, and water conservation. In addition, equal water distribution is pursued and community members are trained in the use and maintenance of the network and repairs. In the photograph, a woman is washing dishes at her home in the Azraq Refugee Camp 2017.
Photo 5. The refugee camp that became a city
The Zataari camp is home to 80,000 Syrian refugees and is one of the largest refugee camps in the world. The photograph shows a view over the Zaatari refugee camp in 2017.
Photo 6. A refugee camp operating on a solar power plant
The Azraq Camp was the world’s first refugee camp powered by renewable solar energy. The Zataari camp has also had a solar panel power plant since 2017 to meet the camp’s energy needs. The photograph shows the solar power plant at the Azraq camp in 2017.
The 40,000 solar panel, solar power plant in the Zataar camp is the largest facility built for a refugee camp. It covers consumption for 14 hours a day and improves living conditions, safety, food storage and prolongs children’s ability to do homework. The power plant has made savings of about $5 million a year . Hospitals, community centers, and organization offices also benefit from the facility’s electricity. CO2 emissions are reduced by 13,000 tonnes per year. Also, all 2,300 street lights in the Zaatari camp have been replaced with low-energy LED lights.
One housing unit in the camp consumes an average of about 2.7 to 3.5 kWh / day, depending on the season. For comparison, a single person in Finland living in a one room apartment consumes 4–7 kWh / day.
Photo 7. Sewage inlet pumping station
Launched in June 2015 with a small pilot, the Zaatar wastewater network sought to resolve the sanitation crisis that threatened the camp as well as protect the groundwater source underneath the camp. More and more refugees were building private sanitary facilities and sewage was spilling into the streets and accumulating in ponds. In addition, people dug unofficial sewers and cesspits. This resulted in poor hygiene and health risks. The spread of disease, insects and rats soon became a problem.
As of 2019, almost all apartments had their own toilet and were connected to the water and sewage network. The wastewater system was built in stages and initially the wastewater was discharged into concrete septic tanks, from which the wastewater was taken by trucks to a wastewater treatment plant. In the second phase, the septic tanks were connected to a more comprehensive wastewater network, which takes the wastewater directly to the treatment plant. With a better wastewater system and increased hygiene, conditions have improved and groundwater is more protected from contamination. The completed network has reduced the operating costs of the water and sanitation system by two-thirds. In the photograph, a wastewater truck is bringing wastewater to the inlet pumping station at the Zataar camp wastewater treatment plant in 2017.
Photo 8. Wastewater treatment plant
Zataari is the world’s first and Azraq’s is the world’s second refugee camp to have a modern wastewater treatment system. Since the summer of 2014, the Zataari camp has had two mobile wastewater treatment system units in use – a biofilm reactor and a biofilter. The units were designed to treat the wastewater of 55,000 people. Following the expansion that was completed in May 2021, the wastewater treatment plant now has a total capacity of 3,600 m3 and will also serve the surrounding communities. The photograph shows the aeration tank of the Zataari wastewater treatment plant in 2017.
Photo 9. There is enough water for the environment
Zataari Camp is located right next to the town of Mafraq. The city has gradually learned to live and work with the camp. The region gets additional workforce and, for example, irrigation water from treated wastewater is used for agriculture outside the camp.
You can also find us on social media:
Facebook @crisisandenvironment,
Instagram #crisisandenvironment and
Twitter @CRISISANDENVIR1
No comment yet, add your voice below!